Shazam! valkokangas

Mitä saadaan kun yhdistellään Steven Spielbergin E.T:n lapsienergiaa ja Indiana Jonesien seikkailullisuutta, supersankarielokuvien konventioita ja niille silmää iskevää huumoria sekä hirviöhahmoja, joiden esikuvina ovat toimineet niin Taru Sormusten Herrasta -trilogian örkit kuin Iron Maidenin Eddie-maskottikin? Joko maailman paras elokuva, tai sitten sekasotku nimeltä Shazam!

Supersankari Shazam! ei ollut alunperin 1940-luvulla Shazam! vaan Captain Marvel. Sitten syntyi kränää Marvel-yhtiön kanssa nimestä, sillä eihän DC-yhtiön hahmolla voi olla nimeä Marvel. Syntyi siis Shazam! Nyt Marvelilla on oma Captain Marvelinsa, josta on myös elokuva Captain Marvel (2019). Aivan selväähän tämä.

Shazamin! perusasetelma on tuttukin tutumpi hyvä vs. paha: hyvää edustaa elämässään vaikeuksia kohdannut juureton teini Billy Batson (Asher Angel), joka löytää supervoimansa ja josta tulee supersankari Shazam! Hänellä on tietysti arkkivihollinen, niin ikään vaikeuksia kohdannut ja isänsä hyljeksimä, mutta valitettavasti pahaan suuntautunut tohtori Thaddeus Sivana, jota esittää muun muassa Kingsman-elokuvista tuttu Mark Strong.

Supervoimat taotaan jossakin myyttisessä hyvän ja pahan tyyssijassa, jota isännöi lauma hirviöitä ja partainen velho (Djimon Hounsou), jonka olemus on suoraan velhokoulusta ja Tolkien-filmatisoinneista kotoisin. Suoraan sanottuna supervoimien ja seitsemän kuolemansynnin tapaisten katolisten perinteiden ristisiitos velhoineen on niin typerryttävän sekava keitos, että elokuvan pitkän keston huomioiden siihen olisi kannattanut panostaa vähemmän ruutuaikaa. Elokuvassa on niin paljon eri elementtejä, että supervoimien ja pahuuden eri olomuotojen olisi vain voinut todeta olevan tosiasia. Mutta ehkä alkuperäisen sarjakuvahahmon luojat ovat vaatineet ottamaan syntyhistorian mukaan, mene ja tiedä.

Lausumalla taikasanan Shazam! voi Billy Batson muuttua silmänräpäyksessä supersankari Shazamiksi!, joka ei olekaan enää 14-vuotiaan teinin näköinen vaan jo nuori aikuinen (Zachary Levi). Mieli on kuitenkin vielä pojankoltiaisen, joten uusia supervoimia täytyy päästä testaamaan Jackass-tyyppisillä tempuilla. Yllyttäjänä ja temppujen videolle ikuistajana toimii elokuvan ehdottomasti mielenkiintoisin henkilöhahmo Freddie, jota esittää Se-filmatisoinnista tuttu näyttelijälupaus Jack Dylan Grazer. Freddie on osa Billy Batsonin sijoitusperheen lapsikatrasta, joista jokainen on joutunut kokemaan kovia. Lasten henkilöhahmoista saisi joku Spielbergin tapainen velho esiin vaikka kuinka upean ja eeppisen elokuvan, mutta Shazam! sivuuttaa moiset ajatukset olankohautuksella.

Juuri Freddien suusta kuullaan elokuvan ainoat psykologisesti eheät, aikuiskatselijaakin mietityttävät kommentit. Freddie nimittäin joutuu käyttämään keppiä apunaan liikkumisessa, ja Freddie yrittää saada teini-ikäisen mielenlaadulla varustetun supersankarin ymmärtämään vajavaisilla voimilla elämässä eteenpäin ponnistelevan, koulukiusatun lapsen näkökulman asioihin. Empatia on kuitenkin teinille vaikea laji.

Elokuvalla on kuitenkin hirvittävä kiire mennä – tässä tauksessa lentää ja pomppia – kohti yhä uusia ja uusia puuduttavia, lajityypin pahimpia kliseitä toisintavia kohtauksia, jotka venyttävät elokuvan liki sietämättömään yli kahden tunnin kestoon. Tästä isot moitteet elokuvan ohjaaja David F. Sandbergille ja käsikirjoittaja Henry Gaydenille. Vähemmän on enemmän. Ja digitaalisesti luodut tomuhirviöt eivät ole oikeasti pelottavia, vaan typeriä ja halpoja kikkailuja, jotka eivät kiinnosta ketään.

Paljastavin kohtaus elokuvassa nähdään, kun hyvä ja paha supersankari liihottavat ilmojen halki ja skädäm! törmäävät toisiinsa. Kohtaus tapahtuu noin viisivuotiaan pojan leikkiessä supersankarinukeillaan. Poika jää hölmistyneenä katsomaan, kun ikkunan takana lentääkin taivaalla samanlaisia ukkoja viitoissaan, ja myös nämä törmäävät toisiinsa. Juuri tästä Shazamissa! on kyse, alle yläkouluikäisen lapsen leikeistä action-figuureilla, jotka käyvät eeppisiä taisteluja kätyreineen maailmoissa, joihin aikuisilla ei ole enää pääsyä. Mainiossa animaatiosarjassa South Park tämä on ymmärretty.

Tämä avainkohtaus johdattaa suuren kysymyksen äärelle: kenelle Shazam! on oikeastaan tehty? Ikärajaksi on asetettu 12 vuotta, mutta sisällöllisesti elokuva on teinielokuvaksi liian lapsellinen. Oikeastaan Shazam! on lastenelokuva, mutta sellaiseksi taas liian pitkä ja liikaa Muumio-elokuvien tyylistä, lapsille liian pelottavaa kuvastoa sisältävää. Elokuvalla on kiistämättä viihdearvoja, mutta sisältöä olisi pitänyt annostella rutkasti lisää, jotta katsojan mielenkiinto pysyisi yllä.