"Ei se aina maitoa juo"
Teemu Selänne on eittämättä Suomen menestyneimpiä jääkiekkoilijoita, vaikka hän ei Stanley Cupien määrässä koskaan tavoitakaan esikuvaansa Jari Kurria, joka oli niin Selänteen, allekirjoittaneen kuin monen muunkin samaan sukupolveen kuuluvan jääkiekkoidoli junnuvuosina.
Suomessa viime vuosina virinnyt innostus dokumentteihin on tuonut valkokankaille kokoillan mitassa myös urheilijakuvaukset, joita aiemmin on tehty ja nähty lähinnä lyhyinä televisiotuotantoina. Viime vuonna valkokankaalla omassa dokumentissaan paistatteli Suomen jalkapallolegenda Jari Litmanen. Nyt on jääkiekon ja Teemu Selänteen vuoro.
On pitkälti maku- ja määrittelykysymys mieltääkö nämä urheilijamuotokuvat dokumenteiksi vai ei. Lähtökohdiltaan ne katsovat kohdettaan aina ylöspäin, pitkälti jo käytännön syistä, sillä elokuvan tekeminen vaatii kohteen suostumuksen. Lähtökohta on toinen, kun kohde on edesmennyt, kuten Ayrton Senna, josta tehty dokumentti on yksi parhaita urheilijamuotokuvia. Litmasta ja Selännettä käsitellään tavanomaisemmin. Heidät nähdään dokumenteissaan yksiselitteisesti sankareina, joiden kiiltokuvaa puunataan lukuisilla puhuvilla päillä lähes uuvuksiin asti.
Tästä dokumenteille epäkiitollisesta teennäisyydestään huolimatta urheilijoista tehdyt elokuvat ovat kiehtovia, koska niiden päähenkilöt ovat kiehtovia. Eikä Selänne ole poikkeus.
Sel8nne on kaavamainen tähtiurheilijan elämänkuvitus, kuten Kuningas Litmanenkin (2012). JP Siilillä on ollut kuitenkin Arto Koskista parempi draamantaju. Sel8nteessä jännite kantaa koko ajan kohti kliimaksia, eli vuoden 2007 Stanley Cupia. Toisin kuin Koskinen Kuningas Litmasessa Siili valottaa tähden uraa ja elämää enemmän perheen ja läheisten kuin pelikaverien ja valmentajien kautta. Ratkaisu tuo Selänteen ihmisenä lähemmäs katsojaa.
Toki Selänne on jo persoonana erilainen kuin Litmanen. Silti Siilin ilmeisen tietoinen ratkaisu hakea painopistettä enemmän yksityisestä elämästä kuin urheilijan ammattipiiristä sopii juuri urheilijakuvaukseen. Kun kyse on aikalaishahmosta, jonka ura ja julkinen elämä ovat jossain määrin tuttuja lähes jokaiselle katsojalle entuudestaan, tuo yksityisyyden verhon raottaminen henkilökuvaan tarvittavaa syvyyttä toisin kuin pelkkä urheilijauran merkkipaalujen listaaminen. Joku voi nähdä yksityisyyden verhon raottamisen tirkistelynä, mutta kyse on myös ymmärrettäväksi tekemisestä. Urheilutähti on myös ihminen.
Kovin moniulotteinen henkilökuva Sel8nne ei ole. Se piirtää kohteestaan myönteisen kuvan, jota ei juuri kyseenalaisteta. Ne pienet epäkiitolliset piirteet käännetään huipulla menestymisen välttämättömyyksiksi. Hieman yllättäen Hjallis Harkimon luonnehdinnat Selänteestä tuntuvat kaikista rehellisimmiltä. Harkimo puhuu Selänteestä aidosti liikuttuneena mutta tuo esiin hänestä myös luonteenpiirteitä, joista muut ovat enimmäkseen hiljaa. Kukaan ei ole täydellinen, ei edes maitopoika, joka Harkimon sanoin juo joskus muutakin kuin maitoa.
Kaikesta menestyksestään ja sen tuomasta vauraudestaan huolimatta Selänne on varsin maanläheinen kaveri. Tämä on toki tiedetty ennestäänkin ja dokumentti vahvistaa käsitystä. Dokumentin osalta kyse on paljolti tietoisista valinnoista mutta mukaan on tallentunut myös jotain aidontuntuista.
Selänne on arkisin syönyt kotona lounaaksi samaa vaimon valmistamaa pastaa jo parikymmentä vuotta. Autokokoelmaansa esitellessään Selänne toteaa: "Nämä on hankittu Sulo Vilenin tavoin, kun halvalla on saanut." Halpa on toki suhteellinen käsite, mutta Selänteen tekemä itsensä rinnastus pipopäiseen huoltamonpitäjään erottaa hänet kaviaarilla marinoiduista yritysjohtajista ja muista kultalusikka suussa syntyneistä. Selänteessä on jotain aitoa, josta moni tavallinen ihminen voi tunnistaa itsensä. Hän on samaistuttava. Rahaa on, mutta perhe on tärkein ja pelimatkoillaan mies kuuntelee Arttu Wiskaria.
Vaikka urheilijat harvoin ovat mitään ajattelijoita, Selänne onnistuu dokumentissa pukemaan viisaiksi sanoiksi jotain hyvin olennaista onnellisesta parisuhteesta. Hän ja Sirpa Selänne ovat tähti- ja julkkismittarilla olleet poikkeuksellisen pitkään yhdessä, ja tulevat todennäköisesti olemaankin. Selänteen kanssa on vaikea olla eri mieltä, kun hän parisuhdetta analysoidessaan toteaa, että kahden ihmisen väliin on hankala tulla, jos siinä ei ole tilaa.
Selänne tunnetaan hyväntekeväisyystyöstään. Kyynikolle kyse on vain pr-tempauksista. Ulkopuolisen on kuitenkin mahdoton käsittää, mikä merkitys idolin tapaamisella on pienelle syöpäpotilaalle.
Dokumentin tekijät tuskin ovat pyrkineet mihinkään yhteiskunnalliseen kannanottoon. Sellainen löytyy kuitenkin rivien välistä. Selänne on tavallisen keskiluokkaisen perheen vesa, joka lapsena ja nuorena harrasti monipuolisesti liikuntaa. Jääkiekon lisäksi hän pelasi jalkapalloa ja yleisurheili. Yhteiskunta, joka tarjoaa kaikille tämän mahdollisuuden, tuottaa Selänteen kaltaisia menestystarinoita.
Tämän päivän Suomessa tavallisessa perheessä joudutaan kuitenkin jo tarkoin miettimään, mihin lapsen urheiluharrastuksiin on varaa. Syytä olisikin pohtia ovatko urheiluharrastusten kustannukset karanneet tyystin käsistä. Mitä järkeä on esimerkiksi siinä, että tämän päivän juniorit pelaavat lätkää satojen eurojen komposiittimailoilla vaikka parin kympin puumaila ajaa saman asian? Puuhaloilla Selänne ja kumppanitkin ovat jääkiekon salat oppineet. Taito ei ole kiinni välineistä vaan halusta ja mahdollisuuksista. Halu ja intohimo ovat yksilön asioita, mutta mahdollisuudet ovat yhteiskunnan asia. Lasten ja nuorten liikuttaminen on sama kuin laittaisi rahaa pankkiin. Päättäjien tulisi tämä muistaa juhlapuheiden ohella myös päätöksissään.
Toimituskunnan keskiarvo: 2,4 / 5 henkilöä