Saló - Sodoman 120 päivää valkokangas

Vuoden 2001 alusta lanseerattu muutos elokuvaa koskevaan sensuurilakiin on merkinnyt eräänlaista padonmurtumista, likaa ja roskaa tulvivan aallon iskeytymistä Suomen populaarimedian rannikolle. Sadistinen väkivalta, perverssi lihallisuus, uskonnolliset tabut ja surrealistiset painajaiset levittäytyvät paitsi mentaalisina, myös graafisina aineksina maksimi-ikärajalla leimatuissa teoksissa, jotka - riippumatta älyllisen dimensionsa laajuudesta - vastaavat samalla raiskatun taiteen, autenttisuutta puoltavien filmihullujen ja villien perverssien marginaaliseen tilaukseen.

Pier Paolo Pasolinin kontroversaalinen jäähyväiselokuva Salò - Sodoman 120 päivää julistettiin Suomessa esityskieltoon vuonna 1976. Virallisesti banna pusketaan pirstaleiksi nyt, 25 vuotta myöhemmin, kun Kamras Film Group tuo elokuvasta suomeksi tekstitetyn kopion Helsinkiin. Kamrasin pari vuotta sitten maahantuoma kopio kovan pornon klassikosta Syvä kurkku osoitti markkina-arvonsa teoksena, joka huolimatta ajan lujasta puremasta kasvoi kultin varjossa pieneksi hitiksi. Kun historian tabu tuotiin päivänvaloon, oli se terävin pikku julistein rummutettuna yhä kielletty hedelmä, tapaus. Salòn kohdalla voidaan ennakoida pientä suosiota, mutta toisin kuin Syvä kurkku, Pasolinin elokuva myös ohittaa aikasiivilät ja iskee nykykatsojaan helvetillisen lujaa. Elokuva sattuu, viiltelee mieltä ja aiheuttaa fyysistä pahoinvointia.

Joku voi pitää olennaisena vain lyhyttä tiivistelmää teoksen dramaturgisista kiintopisteistä, joten se tarjottakoon hyvissä ajoin. Neljään osaan jakautuvassa kaksituntisessa tapahtuu seuraavaa: kielletään Jumalan läsnäolo, naidaan perseeseen, syödään paskaa ja silvotaan ihmiskehoja elävältä. Samaan hengenvetoon voi myös todeta, että Salón plastinen taso henkii elokuvahistorian puhtaimpia momentteja ja että tekijän ahdistuneen mielen koukeroista on kohonnut tinkimätön taideteos, subjektiivinen, haastava, mestarillinen filmi.

Salò sijoittuu fasistiseen Italiaan ja vuoteen 1943. Tietysti Pasolini peilaa enemmän vuotta 1975. Vanha marxilainen yhteiskuntakriitikko ja särmikäs runoilija tuntuu menettäneen kaiken toivonsa. Ahdistus mekanisoituneen nykymaailman infernossa, tunne siitä, ettei kulutusyhteiskunnan upeasti strukturoitu materiaalinen universumi anna jalansijaa millekään inhimilliselle, luonnonmukaiselle toiminnalle, on kääntänyt hänen vanhojen töidensä energianlähteet päälaelleen. Iloinen seksi ja karhea runollisuus kärventyvät Salón saatanallisessa maailmassa. Tilalla ovat perverssi lihallisuus, joka esitetään täydellisen vallan ja alistamisen symbolina, sekä hiottu elokuvallinen kerronta, suorastaan hämmästyttävän virheetön kuvailmaisu, joka heijastetaan fasismin ideologian älylliseen, matemaattisen terävään puoleen.

Salò esittää oksettavan vallan ja fasismin kuvaelman, joka pienimuotoisuutensa kautta koskettaa laajoja tasoja. Neljä porvarillista, valtaapitävää vanhaa miestä - joukossa presidentti ja piispa - vetäytyvät 120 päiväksi suureen kartanoon. He poimivat mukaansa muutaman kymmentä italialaista nuorta poikaa ja tyttöä, joita on tarkoitus alistaa erinäisten seksuaalifantasioiden tyydyttämiseen. Kartanossa eivät päde ulkomaailman lait. Esimerkiksi normaali yhdyntä miehen ja naisen välillä määritellään rikokseksi, josta tuomitaan kuolemaan. Neljä filosofoivaa rikasta miestä aloittaa vallantunnetta huokuvan ajanvieton, joka täsmällisesti jakautuu kolmen otsikon alle: "Manian piiri", "Paskan piiri" ja "Veren piiri".

Salòn vastenmieliset kohtaukset on ammennettu Markiisi de Saden sekä Dante Alighierin teksteistä. Vaihtamalla tekstien miljööt fasistisen Italian tunnelmiin ja käyttäen temaattisena lähtökohtanaan "nykypäivän" kollektiivisen hyvinvoinnin tasoa, Pasolini luo paitsi kiehtovaa monikudoksisuutta, myös ilmaisee poikkeuksellisen kylmää asennetta: molemmat asioita, joiden kautta Salò on helposti rinnastettavissa Jean-Luc Godardin ja Anne-Marie Miévillen loistavaan elokuvaan Numero Deux (Salón tapaan vuodelta 1975).

Molemmissa teoksissa on pohjimmiltaan kyse viattomuuden pirstaloimisesta, yhteiskunnan ja todellisuuden muuttumisesta sekä ennen kaikkea - mekaanisesta seksistä, tunteettomasta takaapäin naimisesta. Lapset, nuoret ja luomisen kauneus edustavat asioita, joiden viattomuuden eliminoi vapaudentunteen perimmäinen mahdottomuus nyky-yhteiskunnassa. "Tavalliset ihmiset" elävät täydellisen ohjelmointijärjestelmän alla. Godardin ja Miévillen teos on pitkälle poliittinen elokuvaessee, mutta Godard on todennut: "Kyseessä ei ole elokuva politiikasta, ei oikeistosta ja vasemmistosta, vaan seksistä. Valta takana, lapset edessä." Pasolini kuvaa suoraan alistamista, takaapäin naintia, persepanoa, jonka kautta valtaapitävät turmelevat viattomuuden riistämällä nuorison vapauden. Valtaapitävät saavuttavat lopulta täydellisen kliimaksin tappamalla uhrinsa. Eli ehkä Salòsta voisi todeta: tämä ei ole elokuva seksistä eikä perseestä, vaan politiikasta, vallasta ja ennen muuta maailman tilasta.