Sahara valkokangas

Hollywoodissa ei enää tehdä filmejä aikuisille. Elokuvat suodatetaan jonkin ihmeellisen teinifiltterin läpi ja puristetaan maksimissaan 13-vuotiaan huumorintajun ja henkisen kehityksen tasolle. Tästä on hyvä esimerkki – jälleen kerran – täysin älyvapaa toimintakomedia Sahara, jossa kohelletaan puuduttavasti aarrejahdissa pitkin ja poikin kuvitteellista Afrikkaa sekä pelastetaan siinä sivussa maailma ympäristökatastrofilta.

Vanhan koulukunnan äijäkirjailija Clive Cusslerin viihderomaanisankari Dirk Pitt ja hänen partnerinsa Al Giordino on päivitetty valkokankaalla popcorn-yleisöä kosiskeleviksi nulikkamaisiksi komeljanttareiksi. Itsekin nuorena miehenä useita Dirk Pitt -sarjan kirjoja lukeneena olin suorastaan tyrmistynyt siitä, millaisiksi idiooteiksi nämä hahmot oli elokuvassa taannutettu. Matthew McConaugheyn esittämästä Dirk Pittistä oli tehty supervalkaistua hammasrivistöään esittelevä virnuilija ja Steve Zahnin Giordinosta baseball-lippistensä perään jatkuvasti haikaileva tollo sidekick. Elokuvan tisseiksi oli palkattu espanjalaiskaunotar Penélope Cruz, jonka näyttelijäntaidot on Saharassa haudattu syvälle hiekkaan.

Eivät Cusslerin tarinat itsekään ole muuta kuin kepeää kioskikirjallisuutta, mutta alkuperäisteoksessa toimiva juonenkuljetus on Saharassa saatu katoamaan kuin pieru autiomaahan. Toisiaan seuraaviin takaa-ajoihin ja toimintakohtauksiin panostavassa pitkäveteisessä seikkailussa ei paljon dramaturgiasta voi puhua. Elokuvan tekijät tuntuvat ajatelleen Saharaa tehdessään, että vain metelöivä, tehosteita täyteen pumpattu toiminta ja latteuksia vilisevä dialogi on menestyksen tae. Ja koko karmeus on vielä pitänyt kuorruttaa hirveällä sound trackillä, johon on kerätty yhteen valikoima kliseisimpiä rock-hittejä kuvittamaan päälleliimatusti elokuvan kohtauksia. Kuinkahan monessa elokuvassa on tätäkin ennen käytetty esimerkiksi Sweet Home Alabamaa ryydittämään mukamas reipasta menoa?

Tällaisen kotimaassaankin huonosti lippukassoilla menestyneen, isolla rahalla tuotetun typerän tusinatoiminnan tuominen kesä-Suomen valkokankaille alkaa olla rasittava perinne. Näitä kevyitä kesäleffoja, joita ajatteleva aikuinen ihminen ei voi pahoin voimatta katsella, on jo aivan liikaa. Teiniyleisöllekin toivoisi tarjottavan valkokankailla edes hieman älykkäämmin kirjoitettua ja toteutettua viihdettä.