Rosalie valkokangas

Nuori nainen, Rosalie (Nadia Tereszkiewicz), on purjehtimassa ajan tavan mukaan järjestetyn avioliiton satamaan 1870-luvun pienessä ranskalaiskylässä. Tuleva sulho, Abel (Benoît Magimel), on veloissaan ja kiinnostunut ennen kaikkea morsmaikun myötäjäisistä. Hääyö on Rosalielle poikkeuksellisen jännittävä, sillä kurkkuun asti yltävien vaatteiden alla Rosalie piilottelee salaisuutta – kehoa, joka ei täytä naiselle asetettuja raameja. Ongelmiahan siitä seuraa, eikä tuore aviomies katso petokseksi luokittelemaansa käytöstä hyvällä.

Rosalie keksii kuitenkin valjastaa erityislaatuisuutensa puolisonsa henkitoreissaan olevan kuppilan pelastukseksi, ja hetken maailma näyttää kauniilta. Mutta lusikkansa soppaan tunkee kyläyhteisön näennäistä nuhteettomuutta suojeleva Barcelin (Benjamin Biolay) apupoikansa Pierren (Guillaume Gouix) kanssa.

Rosalie (2023) on ranskalaisohjaaja ja käsikirjoittaja Stéphanie di Giuston toinen kokopitkä elokuva. Rosalien hahmo perustuu löyhästi historialliseen henkilöön, vuonna 1865 syntyneeseen ranskalaisen parrakkaaseen naiseen Clémentine Delaitiin ja tämän elämään.

Rosalie valittiin vuoden 2023 Cannesin viralliseen Un Certain Regard -esityssarjaan, jossa esitetään vuosittain sarjan määritelmän mukaan ”omaperäisiä ja erilaisia” elokuvia. Elokuva kilpaili myös samaisen festivaalin Queer Palm -palkinnosta.

Rosalieta on käsitelty naisellisuuden ja naiseuden rajojen tutkielmana. Yhtä lailla elokuvan voi ajatella käsittelevän laajemminkin tiukkojen ja mielivaltaisten tai uskonnollisesti motivoituneiden raamien ulkopuolelle asettuvien yksilöiden oikeutta elää ja olla olemassa juuri sellaisina ja niin täydellisinä kuin luoja heidät on luonut. Sopeutumattoman stigmaa ei nimittäin kanna vain Rosalie, vaan kaapin paikka näytetään myös Abelille. Samankaltaista keskustelua ja kuriinpanoa joudumme todistamaan parhaillaankin Pariisin olympialaisten avajaisseremonian jälkimainingissa.

Rosalien tarina on tärkeä ja ansaitsee tulla kerrotuksi. Teemat ulkonäöstä, naisellisuudesta, rakkauden kaipuusta ja yhteisön tiukkoihin rajoihin sulloutumisesta oman identiteetin uhalla ovat valitettavasti ikuisen ajankohtaisia. Suuret tunteet kuplivat hiljaa pinnan alla, ja di Giuston eduksi on kirjattava se, ettei ohjaus sorru loppumetreilläkään imelyyteen. Se kuljettaa tarinaa vähäeleisesti, jopa elegantisti eteenpäin.

Suomalais-puolalaiset juuret omaava ranskalaisnäyttelijä Nadia Tereszkiewicz on roolissaan haavansa piilottavana Rosaliena oikein hyvä kuten on myös vastanäyttelijänsä, jäyhä Benoît Magimel. Mutta tarina ei oikein lähde lentoon.

Vähäeleisyys nimittäin koituu harmillisesti elokuvan kompastuskiveksi. Ikänsä varjoissa piilotellut ja konservatiivisiin kauneuskäsityksiin isänsä avustamana taipunut Rosalie löytää jostain poikkeuksellisen rohkeuden astua esiin omana itsenään. Mistä rohkeus löytyy, jää vähintäänkin hämäräksi, kuten monen muunkin juonenkäänteen motiivi. Elokuvana Rosalie herättää ajatuksia, mutta käsikirjoitus ei juuri anna katsojalle asti kantautuvia katalyyttejä muutoksen ymmärtämiseen.

Ehkä harmillisinta on kuitenkin, että siinä missä Rosalie olisi voinut olla elokuva voimaantumisesta, se taipuu lopulta yhdeksi niistä tuhansista tarinoista, joissa traaginen hahmo lentää liian lähelle aurinkoa. Oikean elämän esikuva Clémentine Delait sen sijaan eli varsin värikkään elämän, jonka päätteeksi hautakiveenkin hänen omasta toiveesta kaiverrettiin ”La Femme à Barbe”, parrakas nainen.

Ontumisestaan huolimatta Rosalie on arvokas muistutus siitä, kuinka jokainen meistä haluaa tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi omana itsenään ja ehdoitta – ja siihen meillä kaikilla täytyy olla oikeus. Ja kyllä tämä oppitunti aina yhden elokuvan lisää ansaitsee.