Candle in the Wind
Artistien elämäkerroilla menee lujempaa kuin aikoihin. Viime vuonna ilmestynyt rock-yhtye Queenin ja päälaulaja Freddie Mercuryn historiaa elokuvallistanut Bohemian Rhapsody löi itsensä läpi lippuluukuilla ja palkintoareenoilla sotkuisesta tuotantoprosessistaan huolimatta. Vastaanotto yllätti jopa elokuvan tekijät ja nyt pörinä tulevien artistikuvausten ympärillä käy kovempana kuin koskaan. Tämä koskee erityisesti nyt valkokankaille ilmestyvää brittimuusikko Elton Johnin elämäkertaelokuvaa Rocketman.
Rocketmanin ohjaajana toimii Dexter Fletcher, joka vastasi myös Bohemian Rhapsodyn loppuun saattamisesta alkuperäisohjaaja Bryan Singerin erottamisen jälkeen. Elokuva kertoo laulaja ja lauluntekijä Elton Johnin (Taron Egerton) tarinan lapsuusajan alkuvuosista, jolloin hän vielä kulki nimellä Reggie Dwight, aina opintovuosista läpimurtokeikkoihin, vaikeisiin ihmissuhteisiin ja lopulta huumeiden ja alkoholin sekakäytön myötä tapahtuneeseen murenemiseen asti. Lukuisista hittikappaleista ja räikeästä esiintymistyylistään tunnettu muusikko on itse ollut mukana elokuvan tuotantopuolella yhdessä aviomiehensä David Furnishin kanssa.
Elokuva ei sievistele Johnin uran kulmakohtia ja pohjamutia. Se on kertomus vaikeiden perhesuhteiden keskellä kasvaneesta ihmisestä, joka ei menestyksenkään aikaan onnistunut paikkaamaan menneisyytensä jättämiä arpia rakkauden kaipuun ja itsensä hyväksynnän saralla. Elokuva on ehtinyt kerätä suurta kiitosta ympärilleen kansainvälisten kriitikoiden keskuudessa aina Cannesin ensi-illasta asti, mikä on povannut myös suuria odotuksia teoksen teatterikierrokselle.
Ylistyksen keskellä makaa kuitenkin karu totuus. Rocketman on jälleen yksi karrelle poltetun artistin kliseinen ja kaavamainen läpileikkaus, joka kulkee tuttuja ja tuhanteen kertaan tallottuja polkuja keskushahmonsa elämän historioinnissa. Sen kovasti ylistetty flirttailu musikaalien perinteitä kohtaan paikkaa lopulta ainoastaan nimeksi elokuvan läpikuultavaa tavanomaisuutta.
Mukana kulkevat tutut tahdit muusikkokaverin löytymisestä, ahneesta managerista, sosiopaattisesta poikaystävästä ja lopulta menestyksen mukana tuomasta välirikoista ja raunioitumisesta. Rocketman voi epäilemättä heiluttaa todenmukaisuuden lippua näyttävämmin kuin historiallisia tapahtumia iloisesti sepitellyt Bohemin Rhapsody, mutta silti kyse on parhaimmillaankin elokuvallistetusta totuudesta. Faktojen peilaaminen fiktioluonteeseen on lopulta turhaa, sillä tärkeämpää on se, mitä elokuva onnistuu tarinan pohjalta meille kertomaan. Vastaus: ei juuri mitään.
Elokuva kulminoituu pintapuoliseksi tarkasteluksi ongelmallisen muusikon henkilökuvasta. Se typistyy kliinisiin aatoksiin rakkauden puutteesta ja oman epävarmuuden kartoittamisesta alleviivaavin sävyin annosteltuna. Rocketman kyllä rikkoo rajoja ollessaan ensimmäisen suuren studion julkaisu, jossa esitetään kahden miehen välinen seksikohtaus. Muutos on tervetullut varsinkin, kun verrataan siihen sovinnaiseen sievistelyyn, jota Bohemian Rhapsody Mercuryn ihmissuhde-elämän kuvauksessa tarjosi. On kuitenkin syytä huomioida, että miesten välinen intiimi fyysisyys ei Rocketmanissa ole mitään sellaista, mitä Brokeback Mountain (2005) tai My Life with Liberace (2013) eivät olisi tehneet jo huomattavasti aiemmin.
Yhtäältä pesäeroa elämäkertaelokuvien sisarteoksiin pyritään luomaan ajoittaisilla musikaalinumeroilla. Elton Johnin kappaleet tarjoavat portin elokuvan maagisrealistiseen ulottuvuuteen, jossa todellisuus mukautuu tanssin ja laulun rytmeihin kuin suurissa showmusikaaleissa ikään. Ratkaisu on keskushenkilönsä teatraaliseen artistiluonteeseen hyvin istuva ja Fletcher hallitsee jukeboxmusikaalin tyylikeinot taidokkaasti. Sunshine on Leithin (2013) tekijältä toki tämän verran uskalsi odottaakin.
Pääsääntöisesti teos kuitenkin turvautuu kuluneeseen perusmuottiinsa, jonka avulla se kuljettaa artistikuvaustaan kalkkiviivoille asti. Pääroolia tulkitseva Taron Egerton tekee kyllä työnsä vimmaisella energialla ja laulullisesti varmalla otteella, mutta koko elokuvan makaaminen päätähden suorituksen varassa tuntuu lopulta vain korostavan sitä vaimeaa tasapaksuisuutta, johon massoille suunnattu kokonaisuus on tuomittu asettumaan.
Toimituskunnan keskiarvo: 3 / 5 henkilöä
Seuraava:
Elvis & Onerva
Ilmeisen hyvistä tarkoitusperistään huolimatta nuorisokuvaus jää valjuksi kokonaisuudeksi.
Edellinen: Godzilla II: King of the Monsters
Muutama vuoden takaisen Godzillan jatko-osa on karseaa katsottavaa.