Ihminen vai kone?

Kultaisella kahdeksankymmentäluvulla kasvaneet muistavat RoboCopin (1987) toiminnallisena poliisielokuvana, joka kohotti hollantilaisen ohjaajansa, Paul Verhoevenin, aikansa kiinnostavimpien Hollywood-nousukkaiden joukkoon. Elokuvaan on jäänyt hienoinen kulttileima, eikä suotta. Olihan se myös onnistunut läpivalaisu juppiajan amerikkalaisuudesta ja verevä tutkielma ihmisen ja teknologian jo intiimistä suhteesta.

RoboCopUuden version oikeutus selittyy osittain brasilialaisen José Padilhan halukkuudessa myös käyttää muotoa painavan sisällön tukena. Lopputulos vain on päinvastainen. Se on sääli, sillä kotimaassaan suosiota elokuvillaan Eliittijoukot (2007) ja Tropa de Elite 2 – Eliittijoukot (2010) saavuttanut ohjaaja on ainakin saanut talouskurimuksessa kamppailevasta Detroitista sopivan näyttämön poliittisia lehmänkauppoja ja korruptiota valottaville näkemyksilleen.

Lähitulevaisuuteen sijoittuva RoboCop (2014) noudattaa kutakuinkin samaa tarinaa kuin alkuperäinenkin. Noheva poliisi ja tunnollinen perheenisä Alex Murphy (Joel Kinnaman) joutuu virkaintoisuudessaan rikollisliigan pommi-iskun uhriksi. Hän kuitenkin välttää kuoleman kaupungin poliisilaitosta ylläpitävän ylikansallisen OmniCorp-firman siunauksella. Yhtiö kun tarvitsee sopivan ehdokkaan uuden aseohjelmansa kiiltokuvaksi. Tohtori Dennett Nortonin (Gary Oldman) avulla Murphy herätetään henkiin koneolentona, jotta hän voisi kitkeä kaupunkia kalvavan rikollisuuden ja tuoda tappajansa oikeuden eteen. Mutta todellinen vihollinen paljastuu kuitenkin systeemin sisältä.

RoboCopLämmitys alkaa lupaavasti. Tulevaisuuden Amerikka esitetään kirjaimellisesti maailman rauhaa valvovana koneistona", kun fasistiseen tarkkailuun tunnontuskitta kykenevät robotit kuvataan partioimassa Lähi-idän kaduilla. Kotimaisille markkinoille sopiakseen turvallisuuskonsepti vaatisi kuitenkin myös inhimillistä tekijää, ja tämän äveriäs valkokaulus Raymond Sellars (Michael Keaton) ja Tv-juontaja Pat Novak (Samuel L. Jackson) lopulta saavatkin ylösnousseesta poliisista.

Identiteetin problematiikkaa elämän ja kuoleman jännevälillä tarkastellaan kohtauksessa, jossa Murphy taantuu tunnemyrskyn saattelemana koneen tasolle. Henki säilyy kuitenkin vahvana ja nousee lopulta keinokehon herraksi. Vertauskuvat ihmisen ja teknologian horjuvista hierarkioista suorastaan syötetään katsojalle.

RoboCopDokumentaarista tulokulmaa suosiva ohjaaja tarttuu hetkittäin elokuvan käsittelemään voimapolitiikkaan myös median näkökulmasta. Vaikka visuaalinen ilme käsivarakameroineen vakuuttaa, jää se kuitenkin pinnalliseksi tyylikeinoksi eikä tuota rymistelyyn nopeasti väsyville aisteille kovin kaivattua helpotusta.

Toimintaa onkin sitten riittämiin. Padilha vyöryttää tulitaistelua toisensa perään, ja vaikka ilotulitus näkyy ja kuuluu, ei se tunnu. Kaupalliset riskit on minimoitu ja alkuperäisestä versiosta tuttu ruumiinkauhu häivytetty, jotta kohderyhmän nuorimmatkin saapuisivat lippuluukuille. Ruudinhajuisen savun laskeuduttua ei elokuvasta jää paljoakaan käteen.

RoboCopAlkuperäinen RoboCop oli temaattisesta runsaudestaan huolimatta huolella koottu genrehybridi, joka tummanpuhuvasti nauroi Reaganin kauden uusliberalismille ja irvokkaalle materialismille. Siinä minuuden ja kuoleman rajapinnat asettuivat tärkeiksi huomioiksi kieron finanssipolitiikan rinnalla. Välillä ultraväkivaltaista maailmaa kevennettiin oikein ajoitetulla huumorilla. Uudessa versiossa parodinen naurettavuus katoaa jonnekin machopullistelun ja silkan sadismin välimaastoon. Poikamaisesta sankarieetoksestaan huolimatta elokuva onkin sävyltään jäykän vakava.

* *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 2,1 / 7 henkilöä


Powered by Preview Networks