Risto Räppääjä ja pullistelija valkokangas

Sinikka ja Tiina Nopolan kirjoista tunnetuksi tulleen Risto Räppääjän elokuvataipaleelle ei näy loppua. Vaikka tuotanto ja tekijät välillä vaihtuvat, uusi Risto Räppääjä -elokuva ilmestyy tasaisin välein teattereihin keräämään vuoden parhaimpiin lukeutuvat katsojamäärät. Kultajyviä pyörittävää myllyä ei kannata pysäyttää, ja toisaalta kotimaiselle kokoperheen elokuvalle on tarvetta ja tilausta.

Risto Räppääjä ja pullistelija on sarjan seitsemäs elokuva. Kolme ensimmäistä syntyivät Mari Rantasilan ohjaamina, minkä jälkeen Timo Koivusalo teki kolme seuraavaa elokuvaa. Nyt tuottajaksi on palannut Rantasilan Räppääjät aikanaan Kinotarilla tuottanut Rimbo Salomaa, mutta tuotantoyhtiö on vaihtunut Solar Filmsiksi. Tuotannon muuttuessa koko tekijäkaarti näyttelijöineen ovat uudistuneet.

Elokuvasarjojen kohdalla tekijöiden päivittäminen on käytännön välttämättömyys. Ammattimaisissakin käsissä saman konseptin pyörittäminen johtaa väistämättömään toisteisuuteen. Uudet tekijät tuovat aina mukanaan jotain uutta, mikä näyttäytyy ainakin pinnallisena tuoreutena, vaikka taustalla onkin sama vanha ja moneen kertaan veivattu resepti. Kokonaan toinen kysymys on, olisiko vanhan tilalle kannattanut etsiä jo kokonaan uusi resepti.

Seitsemännen Räppääjän jälkeen on sanottava, että ehkä olisi aika etsiä sitä uutta reseptiä ja jättää Risto kirmaamaan kirjojen sivuille. Uusia katsojia Räppääjä-elokuville varttuu toki koko ajan lisää, mutta elokuvallisesti parasta ennen -päiväys lienee mennyt aikoja sitten, eikä uusi ohjaaja Markus Lehmusruusu saa taiottua läpiveivattuun konseptiin elokuvallisesti enää mitään uutta.

Viimeisimmässä Räppääjässä oikeastaan ainoa toimiva elementti ovat musiikkinumerot, ja nekin toimivat lähinnä musiikillisesti, kiitos Iiro Rantalan. Tanssikoreografioissa on yritystä, mutta lopputuloksesta puuttuu se eloisa lennokkuus, joka nostaisi Risto Räppääjän musikaalien sarjaan. Tässä näkyy suomalaisen elokuvanteon – ja ehkä myös mielenmaiseman – ahtaus. Kun pitäisi kunnolla irrotella, vedetään käsijarrua sen verran päälle, että tuttuus ja turvallisuus säilyvät, eikä vahingossakaan ajauduta riskirajoille.

Kun taiteessa jätetään riskit ottamatta ja pelataan varman päälle, lopputulos on mukavuusalueellaan ympäripyöriteltyä taikinaa, joka ei maistu oikein millekään. Toki on muistettava, että kyse on elokuvasarjasta, joka on ajat sitten puristettu tiettyyn muottiin, jossa pitää pysyä, mutta voisi hommaan silti ujuttaa edes hitusen verran svengiä, kuten aikanaan toisessa Räppääjä-elokuvassa Polkupyörävarkaassa (2010).

Rantalan tekemän musiikin paluu onkin Risto Räppääjän ja pullistelijan parasta antia. Tarinan suhteen on toisin. Koivusalon tuottamissa ja ohjaamissa Räppääjissä musiikki jäi taka-alalle ja keskiöön nousivat seikkailuhenkiset tarinat. Koivusalo ei ehkä ole suuri elokuvallinen visionääri, mutta pikkupoikamaisella seikkailuotteella hänen Räppääjänsä yrittivät toimia juonellisina tarinoina, mikä onnistuikin Sevillan saiturissa (2015). Nyt Lehmusruusun otettua tahtipuikon, on palattu lähemmäs Rantasilan perintöä, jossa juonellisen tarinan sijaan elokuva rakentuu hahmojen ja toisiaan seuraavien tapahtumien varaan.

Pullistelijassa Risto, Nelli, Rauha ja Lennart lähtevät kesälomalle. Lomapaikassa he tutustuvat urheilevaan voimailijakaksikkoon, isä ja poika Pöntiseen, joihin Rauha ja Nelli ihastuvat. Niinpä Riston ja Lennartin on ruvettava urheilemaan saadakseen takaisin mielittyjensä huomion, ja apuun tarvitaan Pakastaja-Elvi.

Viime vuosituhannella oli vielä ihan luontevaa rakentaa huumoria tämän tyyppisistä stereotypioista, mutta vuonna 2019 voi vain ihmetellä asetelman vanhanaikaisuutta varsinkin kokoperheen elokuvassa. Vaikka lopussa toki harmonisoidutaan sen ajatuksen taakse, että jokainen saa olla minkälainen haluaa, ei lopun konsensus ja tanssahtelu poista perusasetelmaan kirjoitettujen stereotypioiden ummehtuneisuutta. Ja juuri lapsille suunnatuissa elokuvissa tällaisilla asioilla on väliä. Vaikka elokuvan lopussa opetettaisiin toisin, elokuva tulee ylläpitäneeksi stereotypioita siitä, miten urheilullinen mies on naisten silmissä ihailtu ja haluttava, kun taas runosieluiset miehet ovat nyhvänöitä rassukoita, joilla on rooli lähinnä hyvinä ystävinä. Elokuvan kummastakin sukupuolesta rakentama kuva on ideologisesti aikaa sitten vanhentunut, eikä erityisen mairitteleva.

Todellisuudessa asiat ovat toki toisin, ja niin kauan kuin kulttuurissa asetelmaa toisinnetaan, muutosta ei liiemmin tapahdu. Lasten kulttuurissa vanhakantaisia asetelmia pitäisikin välttää. Pullistelijassa koko kilpailuasetelman urheilullisuuden ja runosieluisuuden väliltä olisi voinut jättää pois, koska elokuvan sanomassa on pyrkimys päinvastaiseen. Miksi siis edes asetelman tasolla luotetaan näin vanhanaikaiseen malliin?

Vastaus on selvä: käsikirjoituksessa on voitu mennä helpoimman kautta sieltä, missä aita on ollut matalin. Sen sijaan, että asioita katsottaisiin ja tehtäisiin uudella tavalla, on elokuvissa luvattoman helppo tukeutua tuttuihin konventioihin. Perinteinen vastakkainasettelu ja kilpailuasetelma ovat käsikirjoittamisen kaurapuuroa, joka usein toimii, mutta lapsiyleisön kohdalla soisi pysähdyttävän miettimään, minkälaisiin stereotypioihin ja kliseisiin asetelmat rakennetaan, ja miltä ne lasten näkökulmista näyttäytyvät. Aikuinen näkee huumoria siinä, mitä lapsi taas tulkitsee vakavasti totena.

Asetelmaa ei myöskään auta, että aikuishahmot saavat elokuvassa välillä turhan paljon tilaa, minkä johdosta lapsihahmot Risto, Nelli sekä poika Pöntinen jäävät paikoin sivuraiteelle, vaikka he olisivat juuri ne lapsikatsojien samaistumispinnat pölhöilevien aikuishahmojen sijaan. Onneksi Lehmusruusun ohjauksessa ei ole sentään palattu Rantasilan tyyliin, jossa aikuishahmot vedettiin rasittavan överiksi. Lehmusruusun tyyli on Koivusalon tapaan maltillisempi. Aikuishahmot ovat hieman kummallisia, mutta outoutta ei läväytetä katsojan naamalle kuin kermakakkua.

Katsojat ratkaisevat jatkuuko Risto Räppääjän elokuvataival vielä tämänkin jälkeen. Jos jatkuu, niin ei voi kuin toivoa tekijöiltä rohkeutta kunnolliseen ryhtiliikkeeseen. Tai olisiko jo jonkin uuden vuoro? Onneli ja Anneli -elokuvat tulivat tiensä päähän, joten ehkä olisi aika päästää vuosikymmenen valkokangasta hallinneesta Ristostakin irti ja antaa tilaa uuden sukupolven lastenkulttuurille.