Ricki and the Flash valkokangas

Hollywoodin patriarkaalinen koneisto on viime vuosina ollut kovan kritiikin alla. Naistekijöiden ja erityisesti parinkympin ikävuodet ylittäneiden naisnäyttelijöiden epäsuhdanteinen asema amerikkalaisissa valtavirtaelokuvissa on ollut tiedossa pitkään, mutta vasta nyt aihe on nostettu kunnolla esille. Naisnäyttelijöiden parasta ennen -päiväys on laskenut vuosi vuodelta elokuvien ihanneroolien käydessä aina vain nuoremmiksi. Patricia Arquetten väkevän Oscar-puheen ei soisi kaikuvan tässä suhteessa vain kuuroille korville.

Ricki and the Flash on luettavissa epäsuoraksi vastalauseeksi lukkiutuneita rooleja kohtaan, joita vanhemman ikäpolven naisnäyttelijöille tarjotaan. Samalla se tarkastelee naisen roolia yhteiskunnassa äitinä ja vanhempana. Elokuvassa vähävarainen ja elämän pitkät polut läpikäynyt rockmuusikko Linda ”Ricki Rendazzo” Blummer (Meryl Streep) soittaa vakiokapakoissa minkä päätyöltään kerkeää. Saadessaan kuulla, että hänen tyttärensä Julie (Mamie Gummer) on sairastunut vakavaan masennukseen, päättää Ricki palata perheensä luo. Nainen saa kuitenkin huomata, että välit lapsiin ja entiseen aviomieheen (Kevin Kline) eivät ole vuosien myötä enää entiset.

Diablo Codyn käsikirjoittaman perhedraaman sydän on sen päähahmossa. Ricki on liberaalin rokkarin ja oikeistolaisen äänitorven risteymä. Republikaaneja avoimesti kannattava räväkkä nainen ei ole suostunut sopeutumaan annettuun normiin äitinä ja ikäpolvensa edustajana. Nämä asenteet iskeytyvät vasten kasvoja, kun Ricki joutuu kohtaamaan taakse jätetyn perheensä.

Ikääntyneen muusikon tarina on toki lukuisasti kuultu, mutta vanhemmuuden teemat saavat uutta tulokulmaa, kun pääroolissa on nimenomaan nainen. Perheen hylkääminen vakiintumisen pelkojen keskellä kun on hahmotrooppina lähtökohtaisesti miehinen. Cody ravisteleekin perinteitä asettamalla ensisijaisesti elokuvan mieshenkilöt kasvattajan ja huoltajan asemaan.

Vielä Junossa (2007) Cody tuotti hyvinkin perinteisen kuva amerikkalaisesta perhemurroksesta, jossa äiti jää hoitamaan lasta ja mies pakenee etsimään kadotettua nuoruuttaan. Ricki and the Flash on tässä suhteessa kiinnostava myös tekijänsä kautta, sillä Cody on kypsynyt kirjoittajana vuosien myötä, ja hänen feministinen näkökulmansa on terävöitynyt. Kirjoittaja on Rickin valintoja kohtaan ymmärtäväinen, mutta osaa myös tarkastella niitä kriittisestä näkökulmasta.

Codyn käsikirjoituksia vaivaa kuitenkin yhä sovituksen haasteet, joihin harvat ohjaajat pystyvät vastaamaan. Hän tarvitsee samalla aallonpituudella toimivan tekijän, joka saa tekstin ydinajatukset elävöitettyä toimivaksi elokuvaksi. Jonathan Demme ei tätä aukkoa ikävä kyllä elokuvassa täytä. Käsikirjoituksen ja ohjauksen epäpyhä yhteentörmäys jättää jälkeensä kerronnaltaan sekavan ja koherenssia vailla olevan lopputuloksen.

Alun dysfunktionaalinen perhetarina vaihtuu yllättäen kahden muusikon parisuhteeseen, josta pompataan Rickin toisen lapsen hääjuhliin. Sivuhahmojen kautta esiin nostetut kysymykset ja juonipolut jätetään kerronnan edetessä ilmaan leijumaan. Juonen epäpuhtaudet pyritään pyyhkimään pois kamalan kornissa loppunumerossa, joka tuntuu olevan vain toivoton tapa saattaa elokuva onnelliseen päätökseensä tyylivirheistä välittämättä.

Kerronnan oireilu syö mielekkyyttä ja tukahduttaa samalla käsikirjoituksen kipinän. Päätähtensä kautta myös rivien väliin kirjoitettu kritiikki Hollywoodin ikärasismia kohtaan kääntyy hieman ironiseen kehykseen. Meryl Streep kun on ollut pitkään erityisarvoisessa asemassa verrattuna moniin samanikäisiin kollegoihinsa. Tähtinäyttelijän ikonisen statuksensa myötä Ricki and the Flash taantuukin muistuttamaan ikävästi Streepin falskaavaa rockkonserttia, jossa herkullisesti kirjoitetun roolin voimistava lupaus jää täyttymättä. Sisällön hyvät ideat eivät muotopuolisen kokonaisuuden vaakakupissa lopulta kovin paljon paina.