Revontulten räppäri valkokangas

Räppäri Mihkku Laiti tuli taannoin tunnetuksi Talent-Suomen katsojille. Räppäävässä nuoressa miehessä ei lähtökohtaisesti ole mitään poikkeuksellista, mutta Mihkku esiintyi saamelaisasussa ja räppäsi pohjoissaameksi. Kulttuurinen eksotiikka kiehtoo. Varsinkin alkuperäiskansat tapoineen ja toimineen nähdään usein muinaisina ja muuttumattomina, joten jonkin urbaaniksi mielletyn kytkeytyminen ikiaikaisuuteen tuntuu vähintäänkin hieman hämmentävältä.

Tässä ihmettelyssä unohdetaan, että kulttuurin perimmäisiin perusomaisuuksiin kuuluu vaikutteiden ottaminen ja muutos. Elinvoimaisuus tässä ja nyt on elinehto niin ihmisille kuin heidän ylläpitämälleen kulttuurille. Ilman kehitystä ja sopeutumista ei ole tulevaisuutta muualla kuin historiankirjojen sivuilla.

Saamelaisuus on viime aikoina ollut paljon esillä, viimeksi epäonnisen lainsäädäntöhankkeen myötä. Suurimmalla äänellä keskusteluun tuntuvat osallistuvan asioista tietämättömimmät. Tuoreimmin tämä kummallisuus on näin vaalien alla konkretisoitunut keskustelussa kulttuurista. Hämmentävän moni itseään tärkeäksi tekevä on päästellyt suustaan sen kokoisia sammakoita, että niillä pääsisi jo ennätystenkirjaan.

Käsite kulttuuri vaikuttaa olevan hukassa. Kulttuuri on tietojen, taitojen ja ajattelun välittämistä kaikissa taitamissamme ilmaisumuodoissa. Jos ihmisyhtälöstä poistaa kulttuurin, palaamme savannille ihmettelemään mitä marjoja tai juuria kannattaisikaan tällä kertaa suuhunsa laittaa. Harva taitaa haluta paluuta siihen pisteeseen, vaikka se ihmiskunnalle ehkä hyvää tekisikin.

Saamelaisräppäri Mihkkusta kertova dokumentti Revontulten räppääjä saa ensi-iltansa tänä kulttuurikeskustelulle otollisena aikana. Taiteella on kulttuurissa merkittävä rooli asioiden esiin tuojana ja keskustelujen herättäjänä. Nuoressa räppärissä on lähtökohtaisesti kaikki potentiaali nostaa esiin kulttuurissa tapahtuva evoluutio ja sen välttämätön tarve sekä pohdinta siitä, mitä me kulttuurilla ymmärrämme. Perustavanlaatuisia teemoja, joihin henkilödokumenttien tasaisiksi tampattuja latuja turvallisesti hiihtelevä Petteri Saarion ohjaama elokuva ei kuitenkaan sano oikein juuta eikä jaata.

Mitäänsanomattomuus ei liity dokumentin kohdehenkilöön vaan toteutukseen, jossa turvaudutaan tuttuihin ja osin kliseisiin ratkaisuihin niin henkilökerronnan kuin saamelaiskulttuurista kertomisen kannalta. Mihkkussa kiteytyvä ydin kulttuurissa tapahtuvasta muutoksesta ja sen välttämättömyydestä jää elokuvassa sivulauseisiin, joista huokuu selvästi, että räppäri itse pohtii asioita. Tämä mielenkiintoisin anti jää tavallisten elementtien jalkoihin.

Tavallisuudessa on toki oma arvonsa ja saamelaiskytköksessä kyse ei ole merkityksettömästä asiasta. Normaaliuden esiin tuominen on tahollaan asioiden ymmärrettäväksi tekemistä. Nuoreen aikuisuuteen kytkeytyvät asiat opinnoista, ammatin valinnasta, omilleen muuttamisesta rakastumiseen ovat lähtökohdiltaan samanlaisia stadilaisille, savolaisille ja saamelaisille. Jälkimmäiset ehkä piirua enemmän ajattelevat tai suhteuttavat valintojaan omaan kulttuuri-identiteettiinsä, mutta elämän perusasiat ovat samanlaisia kaikkialla.

Tavallisuus voi dokumentille olla niin voimavara kuin kompastuskivi. Taitavat dokumentaristit löytävät arkisuudesta syvälle meneviä yksityiskohtia, joiden myötä tarkasteltu mikrotaso avautuu makrotasolle. Jos näitä yksityiskohtia ei löydy, kuvissa jäädään katselemaan, miten kohdehenkilöt tekevät niitä samoja asioita, joita me kaikki teemme. Suurta mielenkiintoa tällainen ei herätä ja Revontulten räppärikin näyttäytyy tunnin ja vartin mitassaan paikoin pitkäveteiseltä.

Visuaalista eloa dokumenttiin tuovat Saarion taitamat luonto- ja maisemakuvat, jotka kannattelivat muutaman vuoden takaista valkokankaillakin nähtyä Vedenneitoa (2019). Revontulten räppärissä maisemilla maalailusta syntyvät mielleyhtymät eivät ole täysin ongelmattomia. Suomessa tiivis luontosuhde voi kytkeytyä kulttuuri-identiteettiin Utöstä Utsjoelle, joten sen alleviivaaminen ikään kuin vain saamelaisuuteen liittyvänä on tekijätaholta ehkä tiedostamatonkin ratkaisu, jossa saamelaisuutta markkinoidaan kuin osana Lapin matkailumainosta pittoreskeine tunturimaisemineen ja poronerotuksineen.

Revontulten räppärin kiinnostavinta antia on, miten Mihkkun edustama sukupolvi näkee ja kokee kulttuuri-identiteettinsä, oman aikansa tuomat muutokset ja tulevaisuuden. Sanottava ei saa kuitenkaan riittävästi tilaa, vaan jää toinen toistaan seuraaviksi huomioiksi, joita ripotellaan irrallisesti perinteisen henkilöseurannan lomaan. Lopputulos olisi voinut olla enemmän.