Resident Evil: Afterlife valkokangas

Resident Evil -elokuvasarja pohjautuu suosittuihin japanilaisiin videopeleihin. Nyt neljännessä koko illan elokuvassa Paul W.S. Anderson palaa takaisin ohjaksiin käsikirjoittamisen ja tuottamisen ohella. Tyylillisesti Resident Evil: Afterlife toistaakin nimenomaan ensimmäisen osan piirteitä.

Alice (Milla Jovovich) seikkailee edelleen zombien täyttämässä maailmassa. Hän pyrkii sekä suojelemaan selviytyjiä että kostamaan Umbrella-yhtiölle, jonka aseteknologia- ja geenikokeilut ovat saattaneet ihmiskunnan maailmanlopun partaalle. Tällä kertaa yhdistetty kosto- ja selviytymisretki tuodaan kolmiulotteisena valkokankaille. Johan se on mahtavaa, kun veret ja suolen pätkät lentelevät paitsi seinille, myös katsojan silmille.

Sisällöllisesti elokuvalta on turha odottaa sen ihmeempää. Elokuvan voi nähdä jatkavan aiempien Resident Evil -tuotteiden viitoittamaa tietä, jolla kritisoidaan suuryhtiöiden vallan ja rahan tavoittelua. Tosin kritisointi jätetään erittäin viitteelliseksi ja sen sijaan uutukaisessa keskitytään toimintaan.

Toimintaa elokuvassa riittääkin olan takaa. Toiminta- ja suvantopätkät on lomitettu asiansa osaavalla tavalla. Mukana on riittävästi jännityksen kohottamista, shokkeja ja tietysti zombien hyökkäyksiä sekä niiden lahtaamista. Tässä suhteessa elokuva on kaikkea, mitä se lupaakin, ei enempää eikä vähempää. Kiitettävää on, että ilman kantavaa tarinaa ei kerrontaa onneksi turhaan pitkitetä. Kun mäiskettä on riittävästi lätkitty valkokankaalle, on aika siirtyä eteenpäin.

Jos pelkkä tappamisen riemu ei jaksa kiinnostaa, voi elokuvassa tutkailla, miten hyvin elokuvan ja elokuvasarjan rakenne onnistuu noudattamaan pelimaailman logiikkaa. Jos edellisten osioiden jälkeen tuntui, että isoimmat örkit ja geneettiset kokeet on jo nähty, niin tässä elokuvassa on siirrytty taas uudelle tasolle. Pateettiset zombiraukat eivät tarjoa enää vastusta lainkaan, vaan päähenkilöt taistelevat kaiken maailman mutaatioiden kanssa. Uudet hahmot tuntuvatkin suunnitellun kolmiulotteisuutta silmällä pitäen.

Vaihtelun halua kolmiulotteisuudesta toki voi hakea, mikäli nauttii painavat lasit silmillä kököttämisestä. Vaikka efektin lupaillaan tuovan zombit katsojankin kimppuun, harvassa kohtauksessa on mitään erityisen hetkauttavaa tai kauhistuttavaa. Sen sijaan parhaimmat efektit luodaan hyvin suunnitellun äänimaailman keinon. Erityisesti Tom Hajdun ja Andy Milburnin luoma musiikki täydentää apokalyptistä maailmankuvaa ja teknologiakritiikkiä omilla teemoillaan.

Kokonaisuutena Resident Evil: Afterlife on toiminnan tasolla odotuksiinsa vastaava, mutta syvällistä tai edes keskinkertaista tarinan ja teemojen kehittelyä ei rainasta löydy. Ennen kaikkea elokuva tuntuukin toimivan takuuvarmana rahasampona, joka tarjoaa niille genren faneille, jotka eivät ole aihepiiriin vielä kyllästyneet, taattuja ja tuttuja kokemuksia.