Raivopäistä kostamista

Sylvester Stallonen näyttelemä vähäpuheinen Vietnam-veteraani John Rambo on toimintaelokuvien ikonisimpia hahmoja, johon oikeastaan symboloituu koko reaganilaisen ajan kasaritoiminta. Kun kasarireliikiksi uumoiltu elokuvasarja kahdenkymmenen vuoden hiljaiselon jälkeen elvytettiin neljännen elokuvan myötä, moni oli epäileväinen, eikä syyttä. Afganistaniin sijoittunut kolmas Rambo-elokuva (Rambo III, 1988) oli ollut aikansa kalleimpia tuotantoja eikä lopputulos ollut kummoinen saati menestynyt odotetusti kotimarkkinoillaan Yhdysvalloissa.

Rambo: Last BloodMutta neljäs kerta toden sanoi. Kymmenenvuoden takainen Rambo (2008) loksautti leuan kaikennähneiltä asianharrastajiltakin. Äärisimppeli toimintamylly jauhoi brutaaliudellaan pohjan uudenlaiselle toimintaestetiikalle. Eikä vastaavaa ole sen koommin nähty. Eikä nähdä nytkään, vaikka Stallone on haastatteluissa antanut ymmärtää viidennen Rambon sisältävän sellaista, jota ei olisi vielä nähty.

Tuotantoputkessa vuosikymmenen verran pyöriteltyä Rambo: Last Bloodia (2019) on kaavailtu sarjan päätökseksi ja sellaiseksi se on pyritty tekemään. Stallone on kuitenkin todennut, että jos elokuva menestyy, hän voisi palata rooliin ja mielessä kuulemma siintää kuudes elokuva. Kehitteillä on myös esiosa, jossa kerrottaisiin, miten nuoresta John Rambosta tuli sellainen tappokone kuin hän elokuvasarjassa on ollut. Aika näyttää näiden projektien toteutumisen.

Rambo: Last Bloodin jälkeen melkeinpä toivoo, että vankkurit jatkaisivat kulkuaan. Ei sen takia, että viides elokuva olisi niin hyvä, vaan siksi, että ikonisen hahmon soisi saavan hieman arvolleen sopivamman päätöksen.

Rambo: Last BloodLast Bloodin ongelma ei ole Rambon hahmossa tai sen syventämispyrkimyksissä vaan siinä, mitä hahmolle lopulta tehdään. Rambon tarina jatkuu loogisesti siitä, mihin se neljännessä elokuvassa jäi eli Rambon kotiinpaluuseen Arizonaan. Kotitilallaan kaiken kokenut sotilas saa elämälleen uuden valon orvoksi jääneestä tytöstä, jonka isähahmo hänestä tulee. Kun tyttö aikuisuuden kynnyksellä erehtyy Meksikoon ja joutuu siellä vaikeuksiin ja katoaa, syttyy Rambon silmissä raivon liekki. Edessä on verinen selvittely ja kostonkierre, joka johtaa hahmon kyseenalaisille poluille.

Alkujaan jo neljännen elokuvan piti sijoittua Rambon kotimaisemiin, mutta ajatus hylättiin ja tie vei Burmaan. Kotiinpaluu jäi neljännen elokuvan lopetukseksi, josta saatiin luonteva alku viidennelle elokuvalle. Alkuperäisessä tarinassa Rambon piti ottaa mittaa ihmissalakuljettajista ja taistella huumekartellia vastaan. Vuosien myötä käsikirjoitus taipui enemmän Rambon hahmoa avaavaksi, mitä on tavallaan kaivattu mystiseksi kasvaneen hahmon selittämiseksi. Tarinan veivaaminen Meksikoon ja nahistelu sikäläisen rikollisliigan kanssa vie kuitenkin samankaltaisille teennäisyyden poluille, joilla Rambo III kompuroi Afganistanissa.

Toki Rambo-elokuvat ovat aina olleet sangen suoria heijastumia yhteiskunnan ja maailman poliittisesta tilanteesta. Niin nytkin, mutta käsikirjoitus on tällä kertaa liian hajanainen kiteyttääkseen tarinasta mitään konkreettisempaa irti kuin sen, että Trump voisi kalliin muurin sijaan laittaa Rambon partioimaan rajalle. Hän jos kuka siivoaisi muuriakin tehokkaammin väärän väen rajalta kuljeksimasta. Rambo on tosin aina heikkojen ja sorrettujen puolella, mikä ei liene Yhdysvaltojen nykyhallinnon mieleen.

Rambo: Last BloodLast Blood alkaa verkkaisesti ja luo alkuun mielikuvaa western-henkisestä elokuvasta, jossa ikääntynyt sankarihahmo on vetäytynyt rauhaansa mutta joutuu vielä kerran tositoimiin. Tämä toimii tarinassa paperilla, mutta elokuvana Last Blood on pitkään joutokäyntinen. Toiminnallisesti elokuva on loppupainotteinen ja lopussa alun toimintavajetta yritetään paikata oikomalla tarinaa reiluilla harppauksilla, mikä saa kerronnan melkoiseen epätasapainoon. Ja vähemmälle jäävässä toiminnassa korostetaan rajuutta. Määrän sijaan on panostettu shokeeraavuuteen.

First Bloodia (1982) lukuun ottamatta Ramboja ei ole tarkoitettu katsottavaksi liian ryppyisellä otsalla, mutta siitä voi olla montaa mieltä, sopiiko Saw-tyylinen sadistinen kidutuskuvasto rehtiin ja reippaaseen toimintakonventioon. Neljännessä Rambossa brutaalius toimi, koska se oli suoraviivaista ja tarinassa motivoitua, mutta tällä kertaa motivointi on epämääräistä ja kytkeytyy lähinnä Rambon raivopäiseen kostoon. Pahoja meksikolaisia pitää saada hengiltä mitä erilaisimmin ja raaemmin tavoin – ja pelkän näyttämisen takia.

Rambo: Last BloodTämä ei istu siihen kuvaan Rambosta, jota elokuvasarja on aiemmin luonut. Rambo kyllä tappaa, velvollisuudesta ja tehtävänsä suorittamiseksi, mutta nyt tappokommervenkkeihin on liitetty sellaista sadismihakuisuutta, joka ei ole hahmolle ominaista. Ei, vaikka asiaa kuinka yritettäisiin elokuvassa selittää Rambon itsensä kokemilla raakuuksilla ja rakkaansa menetyksellä.

Tai sitten Rambo on vain muuttunut maailman mukana. Tosin neljän edeltävän elokuvan perusteella Rambo ei muutu, päinvastoin, hän on oikeamielisen toiminnan reliikki, joka oikaisee tarvittaessa kieroksi mennyttä systeemiä. Tästä ei viidennessä elokuvassa ole oikein mitään jäljellä. Rambo: Last Blood jää kauas siitä primitiivisestä katarsiksesta, jonka kymmenenvuoden takainen Rambo kykeni tarjoamaan.

* *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 2 / 4 henkilöä