Punttikomedia valkokangas

Suomalaisen elokuvan saralla eletään historiallista aikaa. Teattereihin tulvii kotimaisia ensi-iltoja sitä tahtia, että vastaavaa on koettu joskus kaukana menneisyydessä. Tällä vuosituhannella suomalaisten elokuvien määrät ovat olleet tasaisesti kasvussa ja kun korona viivästytti ensi-iltoja parin vuoden ajan, on nyt käsillä suoranainen suma. Kotimaisia vyöryy teattereihin jopa useamman elokuvan viikkotahdilla, mikä vaatii jo katsojiltakin jaksamista.

Äärimmäisen kilpaillulla elokuvamarkkinalla, joka muutoinkin kärsii katsojavajeesta, ylitarjonta ei palvele oikein ketään eikä mitään. Varsinkin komedian saralla kotimaista tarjontaa on riittänyt monen makuun: on etsitty eskorttia Saksassa, häärätty häitä, poimittu sieniä saaristossa ja hytisty Kainuun talvessa. Nyt vuoronsa saa punttisalilla rehkiminen.

Pekko Pesosen käsikirjoittamassa Punttikomediassa Inka Kuustosen esittämä kirjastotäti Kerttu päätyy kuntosalille hoidattamaan selkävaivojaan. Ohjaajakseen hän saa entisen ja turhan paljon aikanaan pillereitä popsineen bodarin, Vilin (Mikko Töyssy). Vähitellen Kertulle valkenee paremman ruumiinkunnon hyödyt ja Vili alkaa avartaa katsettaan omaa bodarinapaansa laajemmalle.

Elokuvan teemat ovat kiinni tässä ajassa. Ulkonäkö ja varsinkin tavat, joilla ihmiset käsittelevät ja käsitteellistävät kehoaan, ovat paljon esillä, ja usein sangen mustavalkoisesti. Treenaamiseen ja treenaamattomuuteen liittyy niin tarpeetonta vastakkainasettelua kuin stereotyyppisiä ennakkoluuloja. Punttikomediassa näitä koetetaan purkaa, mutta onnistumisen kanssa on vähän niin ja näin. Lopun kaikkia halaava lämminhenkisyys jättää matkan varrelle monta pohdinnan paikkaa.

Tarinan hahmot ovat stereotyyppisiä, mutta eivät niinkään komediallisesta näkökulmasta. Kerttu ja Vili ovat oikeastaan traagisia hahmoja, ja komediallisuus on varattu sivuköörille eli hieman hömelöille punttisalikavereille sekä muka-liberaaleille raitapaitaisille kulttuurihörhöille. Tässä mielessä elokuvassa leijailee sama ummehtuneisuuden katku kuin ennakkoluulojen ja vastakkainasettelun värittämän kehon ja kuntoilun parissa. Nauraminen on sallittua oletetuille itsestäänselvyyksille, arempia aiheita ei huumorin terälle altisteta.

Väistämättä jää pohtimaan, olisiko Punttikomedia toiminut paremmin draamana. Komediallisuus on elokuvassa lähinnä päälle liimattua, vakavammat teemat itsensä löytämisestä ja oikeudesta olla sellainen kuin haluaa, lepäävät vakavampien painotusten päällä. Niiden myötä olisi päähenkilöiden tarinoiden kautta voinut rakentaa aidon, vakavan ja koskettavan draaman vapauttavia naurahduksia unohtamatta. Nyt lopputulos näyttäytyy urheiluelokuvien kliseillä väritettynä väkinäisenä ja pakotettuna komediana.

Draaman ja komedian hajaannus konkretisoituu elokuvan tasapaksuksi jäävässä kerronnassa ja löysässä jännitteessä. Ensimmäistä pitkää elokuvaansa ohjaava Aleksi Delikouras ei saa kerrontaa kunnolla rullaamaan. Puolitoistatuntisenakin elokuva tuntuu paikoin pitkäveteiseltä – katsomossakin pitää hokea itselleen elokuvassa viljeltyä kannustusta jaksaa, jaksaa.

Kerronnan väsähtäneisyys ei välttämättä ole kokonaan ohjaajan kontolla, sillä samaa rullaamattomuutta on ollut muissakin Pesosen kirjoittamissa elokuvissa. Edukseen on erottautunut vain Jättiläinen, jonka ohjaaja Aleksi Salmenperä muokkasi haluamakseen eli komediasta draamaksi. Punttikomediastakin kokenut ohjaaja olisi saattanut saada muokattua puhuttelevan draaman puolivillaisen komedian sijaan.