Pride valkokangas

Isossa-Britanniassa 1980-luvulla velloneet laajamittaiset kaivostyöläisten lakkoilut kaivetaan jälleen historiallisista haudoistaan. Margaret Thatcherin hallinnon linjaukset jättivät paljon pahaa makua suuhun, mutta kahdenkymmenen hiilikaivoksen sulkemiset konkretisoivat kipupisteen kaikista selkeimmin. Tilanne äityi monesti väkivaltaiseksi sekä poliisien että lakkovahtien välillä.

Maan elokuvakulttuurissa tapahtumia on nostettu esille useaan otteeseen. Suu messingillä (1996) käsitteli aihetta työläisistä koostuvan torvisoittokunnan kautta. Billy Elliotissa (2000) se puolestaan toimi nuoren pojan kasvutarinan kehyksenä.

Yhteistä elokuville on niiden näkökulma. Ne seisovat sympatioineen kaivostyöläisten takana painottaen ryhmän yhteyttä. Syynä on pitkälti 1950- ja 60-luvun vaihteeseen sijoittunut brittiläinen uusi aalto, joka nosti sosiaalisen realismin jälleen tarkastelukenttään. Valokeilassa oli tavallisten duunaripalkalla elävien brittiläisten arki. Vakavat ja traagiset sävyt ovat vuosikymmenien saatossa kuitenkin elokuvateoksissa vaihtuneet. Aiheen käsitteleminen komedian keinoin on nykyään tavanomaisempaa ja kysynnän kannalta mielekkäämpää.

Matthew Warchusin toinen ohjaustyö Pride tarttuu työläislakkoiluihin jälleen kerran, mutta vaihtaa tarkastelukehystä. Duunarikuvausten sijaan tilalle astuu annos queer cinemaa ja feminististä elokuvaa. Ratkaisulla venytetään juurtuneita raja-aitoja, vaikka historiallinen kehys pysyy yhtenäisenä.

Tarina perustuu todellisiin tapahtumiin. Joukko lontoolaisia homoaktivisteja päättää aloittaa kampanjan kaivostyöläisten tukemiseksi. Vastakaikua ei tunnu aluksi löytyvän, mutta sitten onkeen tarttuu pieni walesilainen kaivoskylä. Yhteisen sävelen löytäminen kahden erilaisen maailman välillä ei kuitenkaan suju täysin ongelmitta.

Warchusin elokuva luottaa aiheen mielenkiintoisuuteen ja rouheaan brittihuumoriin. Helposti sulateltava draamakomedia on marinoitu hupaisilla hahmoilla ja kasarihiteillä. Fiilistely ei kuitenkaan täysin onnistu peittämään elokuvan ydinongelmia.

Priden pääkonfliktiksi asettuu kyläyhteisön nuivat ja ennakkoluuloiset asenteet homoaktivisteja kohtaan. Yksilötasolla walesilainen joukkio jakautuu suopeisiin ymmärtäjiin ja arvokonservatiivisiin tuomitsijoihin. Etenkin kapeakatseisten duunarimiesten asenteissa riittää ylitsepääsemistä.

Näitä solmukohtia Warchus ratkoo hyvin kömpelöin elkein. Ohjaajan kokemattomuus näkyy juuri kerronnan ratkaisuissa. Tuimakatseiset duunarit oppivat hyväksymään homot, kun nämä opettavat heidät tanssimaan ja siten iskemään naisia. Ratkaisu on typerä, katsoi sitä kevytotteisen komedian kautta miten tahansa.

Aikalaiskuvana ohjaajan ote pysyy enemmän hallinnassa. Thatcherin valtakaudella seksuaalivähemmistöjen asema oli ongelmallinen. Vaikka homous olikin jo sairausluokitusten listalta poistunut, niin kansan syvät rivit ja etenkin lehdistö suhtautui homoseksuaaleihin vihamielisesti. Aidsin herättämät pelot toimivat lyömäaseina mediassa, jolle homous oli vain pahaenteistä pervoilua.

Yksilötasolla homoseksuaalien hyväksyminen oli helppoa, mutta julkisuudessa oman imagon tahrattomuus oli suoraselkäisyyttä tärkeämpää. Tämä tekopyhyys nousee myös Pridessa onnistuneesti esille, kun tieto kampanjasta leviää laajemmalle.

Kokonaisuudella on tässä mielessä ansionsa, mutta silti aihe ja sen teemat tuntuvat liian isolta palalta pureskeltavaksi. Sovinnaisen tylsät ratkaisut näkyvät niin latteassa dialogissa kuin elokuvan henkilöissä. Mittavaa hahmokaartia ei fokusoida riittävästi ja persoonat jäävät valjuiksi ja keskeneräisiksi. Harmillista sinänsä, sillä elokuva tekee ihan kelpo ratkaisun tuomalla työläisnaiset miehiä suurempaan keskiöön.

Kyllähän Warchus komediaohjauksen elkeet hyvin hallitsee ja mutkatonta elokuvaa on sinänsä helppo ja viihdyttävä seurata. Silotellun teoksen kiusaus on vain sen äärimmäinen tavanomaisuus ja haasteettomuus. Mielenkiintoinen historiallinen ilmiö olisi osaavammissa käsissä taipunut vaikka mihin muotoon. Nyt tilalla on altaan matalassa päässä turvallisesti lilluva draamakomedia.