Neljät hautajaiset & yhdet häät valkokangas

Hautausurakoitsijat ja kuolemalla leikittely on nyt in. Kahvipöydissä keskustellaan Mullan alla -sarjasta ja teattereissa ensi-iltansa saa brittikomedia Neljät hautajaiset & yhdet häät. Huolimatta elokuvan harhaanjohtavasta suomennoksesta ei tekeleellä ole mitään tekemistä Hugh Grant -menestyskomedian Neljät häät ja yhdet hautajaiset kanssa.

Varmasti joku iloinen kulttuurintutkija on kehitellyt valaisevaa kokonaisselitystä sille, miksi kuolemasta on alettu tehdä huumoria. Vai olisivatko viihdeteollisuudessa aiheet yksinkertaisesti käyneet jo niin vähiin, että on uskallettu kajota herkkiinkin asioihin. Nykyihmiselle kuolema on jo niin etäistä ja laitostunutta, että moni näkee ruumiita enää televisiossa. Kosketus elämän päättymiseen on kadonnut, joten esteitä viimeisen levon viihteellistämiselle ei enää liiemmälti ole.

Kuolemaan ja hautajaisiin liittyvistä riiteistä ja kirkollisesta tekopyhyydestä voisi veistellä monta mustan huumorin sivaltavaa tikkua katsojien silmiin, mutta pelkäksi hassutteluksihan nämä hautauskomediat ovat jääneet. Hassuttelu on myös valitettavan mautonta.

Neljät hautajaiset & yhdet häät on komedia, jonka keskushenkilöinä ovat keski-ikäiset ihmiset. On pettävää puolisoa, hukattua nuoruuden rakkautta, yrityskilpailua ja kuolemalla leikittelyä. Paikoitellen jäyhä brittihuumori on toimivaa, mutta tekijät eivät ole osanneet päättää tekeleelleen selkeää suuntaa. Välillä laajennetaan elokuvan maailmaa musikaalien keinoin, toisaalla ihmissuhdekoukeroita käsitellään saippuasarjan logiikalla ja lopuksi jäljitellään kauhuhalpista. Jossain välissä katsojan pitää muistaa nauraa.

Selviää elokuvassa ainakin se, mikä on helvetti ja ikuinen kadotus: joutua tai päästä Jerry Springer show’n vieraaksi. Tunnettujen näyttelijöiden suoritukset ovat tasalaatuisia ja mikään yllätys ei ole, että Christopher Walken varastaa lavan. Kyllä, Walken antaa pienen steppiesityksen. Katsokaa pois.