Pikku prinssi valkokangas

Ranskalaisen Antoine de Saint-Exupéryn (1900–1944) kuolemasta tuli pari vuotta sitten kuluneeksi 70 vuotta. Rakastetusta Pikku prinssistä (1943) parhaiten tunnetun kirjailijan perikunta piti tiukasti teoksen tekijänoikeuksista kiinni, ja nyt suoja-ajan päätyttyä onkin alkanut näkyä Pikku prinssistä siellä täällä muun muassa teatteriversioita. Veikkaanpa, että teatteri-, tv-, ja elokuvavillitys jatkuu lähivuosina. Ensi-iltansa saa nyt ranskalais-kanadalainen fantasia-animaatio Pikku prinssi (2015), jonka on ohjannut muun muassa Kung Fu Pandasta (2008) tuttu Mark Osborne.

Kehyskertomuksessa nimetön tyttö elää äitinsä kanssa suurkaupungissa. Aikuisten maailmassa kaikki on tarkkaa, säännönmukaista ja kontrolloitua. Tytön pitäisi päästä arvostettuun kouluun, ja sitä varten kiireinen uraäiti on tehnyt tytölle tarkan päivärutiinin kesäloman ja koko lopputulevaisuuden ajaksi, johon mahtuu vain läksyjä ja muita hyödyllisiä asioita.

Kaksikko on muuttanut uudelle asuinalueelle, jonka kaikki talot ja pihat ovat identtisen persoonattomia ja kliinisiä. Tyttö tutustuu kuitenkin viereisen räjähtäneen tontin ja talon vanhaan mieheen, Lentäjään, ja tästä alkaa Pikku prinssin tarina.

Lentäjä, joka kuvastaa de Saint-Exupéryä itseään, kertoo tarinansa Pikku prinssistä, jonka hän tapasi Saharan aavikolla, ja joka lopulta palasi omalle B612-asteroidilleen. De Saint-Exupéry oli itsekin lentäjä toisessa maailmansodassa, ja kirjan Lentäjän aavikkokokemukset pohjautuvat hänen omiinsa.

Lentäjän päällisin puolin kaoottisesta ja rähjäisestä maailmasta avautuu tytölle tie mielikuvitukseen ja niihin tärkeisiin asioihin, joita ei voi silmillä nähdä. Siellä maailma herää väreihin ja loistoon arjen harmauden sijaan.

Elokuvassa hyödynnetään niin tietokoneanimaatiota nykyisyyden hetkissä kuin stop motion -animaatiota, kun mennään Lentäjän muistoihin takaumin. Takaumien stop motion -animaatio noudattelee tarkasti de Saint-Exupéryn alkuperäisiä kirjan kuvituksia. Ne heräävätkin sävykkäinä ja lämpiminä eloon.

Osborne on sanonut, että hän ei yrittänytkään siirtää kirjaa suoraan elokuvaksi, vaan elokuva on kunnianosoitus alkuperäisteokselle. Tämä on varmasti ollut järkevä ratkaisu, sillä Pikku prinssi on ennemmin filosofinen mietelmä, kuin elokuvakäsikirjoitukseksi taipuva tarina.

Pikku prinssihän ei ole mikään pikkulasten satu, vaan aikuisten maailma kuvataan siinä synkkänä paikkana, jossa on unohdettu kaikki tärkeä: ystävyys, rakkaus, ilo ja nauraminen. Kirjassa Pikku prinssi vierailee Turhamaisen, Kuninkaan, Liikemiehen, Lampunsytyttäjän ja Juopon planeetoilla. Tämä kaikki kuvaa ja kritisoi aikuisten luomaa maailmaa ja yhteiskuntahierarkiaa, niiden järjettömyyksiä ja omaisuuden ja vallan tavoittelun seurauksia ja jälkiä.

Pikku prinssissä viedään aikuisten maailman dystooppisuus lopulta äärimmäisyyksiin, kun tyttö ja Kettu, joka alkuperäistarinassakin edustaa ystävyyttä ja kumppanuutta, lähtevät etsimään Pikku prinssiä Lentäjän ikivanhalla koneella. Ahneus, työväen sorto ja maailman kolkko kasvottomuus todella vyöryvät silmille. Tyttö saa kokea Liikemiehen mahdin yrittäessään pitää kiinni siitä, mikä tärkeää on. Elokuva haukkaa itse liian ison palan sitä suureellisuutta, jota kommentoi. Tämä näkyy myös elokuvan kestossa. Puolitoistatuntinen riittäisi hyvin kohdeyleisölle.

Makaaberin loppujakson synkät sävyt ovat aika hurjia jos ajattelee 6–7-vuotiasta kohdeyleisöä. Vastakkainasettelu kovan ja kauniin välillä on jyrkkää, mikä fantasiassa on toki tyypillistä. Liikuttavan heruttavasti on onnistuttu kuitenkin ystävyyden ja luottamuksen kuvauksessa, sekä myös surun ja menetyksen tunteiden käsittelemisessä. Elokuvan dubbaus on moitteetonta, Vesa Vierikon Lentäjä on juuri niin lempeän murahteleva kuin voisi toivoa. Tytön hahmo on riemastuttavan ja ytimekkään samastuttava leimahtavassa anarkismissaan ja täpäkässä rohkeudessaan.