Ontuvaa identiteettileikkiä

Christian Petzold kuvasi elämää DDR:ssä Stasin valvovan silmän alla elokuvassaan Barbara (2012). Kauniit ja sävykkäät maalaismaisemat loivat kontrastia valvontayhteiskunnan ahdistaville operaatioille. Nimiroolin tehnyt Nina Hoss kantoi elokuvaa jatkuvan kyttäyksen alla pyristelevänä, loikkaamisesta haaveilevana lääkärinä. Petzold luottaa Hossiin uudessakin Saksa-kuvauksessaan. Nyt ollaan vuodessa 1945.

PhoenixPhoenixissa (2014) keskitysleiriltä palaava Nelly Lenz (Hoss) joutuu käymään läpi kirurgisia toimenpiteitä saadakseen kasvonsa ampumahaavan jäljiltä kuntoon. Leikkaus kuitenkin muuttaa Nellyn ulkonäön tunnistamattomaksi. Nellyn perhe on saanut surmansa holokaustissa, ja ainoa ystävä Lene (Nina Kunzendorf) kertoo, että Nellyn aviomies Johnny (myös Barbarassa nähty Ronald Zehrfeld) on ilmiantanut tämän Gestapolle säästääkseen oman henkensä.

Nelly etsii käsiinsä Johnnyn, joka ei tunnista vaimoaan vaan luulee tämän kuolleen. Johnny keksii kuitenkin käyttää tätä etäisesti vaimoaan muistuttavaa naista huijatakseen Nellyn suuren omaisuuden itselleen. Lene, joka taitaa olla ihastunut ystäväänsä, koettaa puolestaan saada Nellyn lähtemään kanssaan perustamaan uutta valtiota juutalaisille eikä katsele Johnnyn ympärillä kiemurtelua hyvillä mielin.

PhoenixPhoenix menee pieleen heti alkumetreillä. Epäuskottavuuksia putoilee plastiikkakirurgiasta lähtien, sillä tokkopa 1940-luvun kasvokirurgia oli niin edistynyttä kuin elokuva väittää. Nellyn leikkaus onnistuu täydellisesti, eikä jälkeäkään operaatiosta vaalenevien mustelmien jälkeen enää näy. Johnnyn valmentaessa rupisessa kämpässään tuntematonta naista omaksumaan Nellyn käsialaa, kävelytyyliä ja muita eleitä, on vaikeaa uskoa, etteikö Johnny tunnistaisi vaimoaan. Tai edes epäilisi tämän henkilöllisyyttä! On aika hoopo ajatus, että tunnistettavuus olisi pelkissä kasvonpiirteissä eikä esimerkiksi äänessä, ruumiinkielessä tai lukemattomissa muissa sanattomissa eleissä.

Muodonmuutos Nellyksi on kuin kliininen versio Hitchcockin Vertigo – punaisesta kyyneleestä (1958), jossa James Stewartin hahmo luo pakkomielteisesti uutta versiota Madeleinesta, motivaattorina menetetty intohimo ja rakkaus. Nyt motivoivana tekijänä on kylmäkiskoisesti raha.

PhoenixOmalta osaltaan klaustrofobista ja sodan jälkeistä henkistä ja fyysistäkin vankeustilaa yrittää kuvata se, että Johnny pitää Nellyä kämpässään piilossa viikkoja ennen palaamisjuonen varsinaista toteutusta. Tarkoituksena kun on tehdä näyttävä paluu Nellyn ystäville. Katsomiskokemuksen kannalta tämä on lähinnä tylsistyttävää, sillä tarinallinen ja kerronnallinen rytmi puuttuvat kokonaan. Käsikirjoituksen surkuhupaisaa epäloogisuutta korostaa toisaalta Johnnyn ja Nellyn ulkona liikuskelu keskellä päivää, vaikka tarkoituksena kai oli piilottaa Nelly muiden katseilta.

Mikä tekee epäuskottavuuden lisäksi elokuvasta vielä hölmömmän, on sen päähenkilön täydellinen heittäminen ajelehtivaksi, tahdottomaksi ja epätoivossaan pompoteltavaksi marionetiksi. Nelly ei välitä lainkaan siitä, että Johnny on mahdollisesti pettänyt hänet – saati siitä, miten mies kohtelee häntä uudestaankin täysin häikäilemättömästi juonitellessaan Nellyn paluuta.

PhoenixEhkä keskitysleiriltä palaava, kaiken menettänyt ihminen kaipaa niin kiihkeästi jotain rakasta ja tuttua, että ei ole valmis uskomaan ainoasta eloonjääneestä perheenjäsenestään petturuuden kaltaista julmuutta. Mutta täydellisen mielenkiinnottomaksi tällainen tahdottomuus päähenkilön tekee.

Kömpelö elokuva yllättää kuitenkin tyylikkäällä ja pysäyttävällä lopetuksellaan. Musiikki, eritoten yksi elokuvassa aiemmin esitelty kappale, on sen voimatekijä. On vaikea käsittää, miten näinkin vangitsevan ja latautuneen tunnelman lopussa luova elokuva onnistuu muutoin olemaan niin kankean ontuva ja naiivi.

* *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 2,6 / 5 henkilöä


Powered by Preview Networks