Petteri Kaniini valkokangas

Lastenelokuviin ja erityisesti animaatioihin on viime vuosina ilmaantunut ikävä piirre, jota niissä ei aiemmin ole samassa määrin ollut: väkivaltaisen käyttäytymisen ihannointi. Petteri Kaniini on tästä tuorein esimerkki.

Väkivaltaa piirretyissä on ollut aina Maantiekiitäjän, Vaaleanpunaisen Pantterin ja Aku Ankan slapstick-komiikan ajoista lähtien. Ero menneen ja nykyisen väkivallan välillä on kuitenkin olennainen. Takavuosina väkivalta liittyi lekalla päähän lyömiseen, tiejyrän alle jäämiseen tai rotkoon tippumiseen. Nämä olivat seurausta koomisesta tapahtumaketjusta. Kyse oli slapstick-komiikasta, jonka irrallisuuden todellisuudesta lapsikin tajusi vaikka kaikki lyhytanimaatiot eivät olleet alkujaan edes lapsille suunnattuja.

Animaatiokomiikan väkivallassa rajaa alettiin ylittää Smurffien kaudella, kun hahmo antaa toiselle lahjapaketin, jossa on naamalle räjähtävä pommi. Todellisuuden seuraukset ovat kuitenkin jotain aivan muuta kuin mustunut naama, joten tällaista komiikan väkivaltaisuutta on aiheestakin paheksuttu, ja sen määrä onkin viime vuosikymmeninä piirretyissä vähentynyt. Tilalle on kuitenkin hiipinyt huomattavasti arveluttavampi ilmiö, jossa hahmojen toimintaa motivoidaan väkivallalla. Koomisten tapahtumaketjujen sijaan hahmot suunnitelmallisesti ja tarkoituksella vahingoittavat toisia koston tai omanedun tavoittelun nimissä, kuten esimerkiksi taannoisessa Lemmikkien salaisessa elämässä.

Tällaisesta huolestuminen ei ole mitään kukkahattujen ylireagointia, sillä väkivaltaiset toimintamallit vaikuttavat niin tutkitusti kuin myös empiirisesti arjessa havaitusti lasten käyttäytymiseen ja arvomaailman muodostumiseen. Lapsi omaksuu yllättävän helposti käyttäytymismallin kostamisesta ja omanedun tavoittelusta toista vahingoittamalla. Kukaan täysipäinen aikuinen ei pidä tällaista suotavana, mutta silti lastenelokuvissa kyseenalaista käyttäytymismallia viljellään välillä hyvinkin alleviivatusti.

Beatrix Potterin Petteri Kaniini (1902) on lastenkirjallisuuden klassikoita. Tarinassa omapäinen Petteri menee äidin kielloista huolimatta herra McGregorin kasvimaalle, jossa syö ahnehtien itsensä täyteen ja joutuu sitten miehen jahtaamaksi. Täpärän pelastautumisen jälkeen Petteri palaa kotiinsa sairastuneena, kun on hukannut takkinsa paon tiimellyksessä. Aikansa lastentarinoiden tavoin Petteri Kaniini on opettavainen satu: lasten pitää totella vanhempien kieltoja, ei saa olla ahne eikä vaatteita hukata.

Periaatteessa tarinan opetukset ovat yhä edelleen paikallaan, mutta on myös ymmärrettävää, että nykyvinkkelistä varsinkin sukupuolirooleiltaan hieman konservatiivista tarinaa on uudessa elokuvasovituksessa haluttu päivittää. Mutta se, miten tarinaa on päivitetty, on lähinnä puistattavaa. Sukupuoliroolien konservatiivisuutta on oikeastaan vain lisätty, kun Petteristä on tehty nuorisorikolliselta vaikuttava varasteleva keppostelija-poika, jonka ainoa tavoite on anastaa toisen kasvattamia vihanneksia ja tehdä ilkeäksi leimatulle puutarhurille, Vänskälle, vaarallisia kepposia. Lopulta Vänskä kuolee saatuaan Petterin kiinni.

Kuolema on lastenelokuvassa haasteellisuuteensa takia useimmiten kartettu tilanne. Petteri Kaniinissa tapahtuma selitetään puutarhurin huonoilla elintavoilla, opetus sekin, mutta menee useimmilta lapsikatsojilta huumorilla perään heitettynä syy-yhteytenä todennäköisesti ohi, ja sangen päälle liimatuksi selitykseksi se aikuisellekin näyttäytyy.

Alkuperäistarinan opetukset on Petteri Kaniinissa käännetty päälaelleen kannustamaan kieltojen rikkomista, toisten vahingoittamista, kostoa ja omanedun tavoittelua. Luonnon ja ihmisen vastakkainasettelulta on lisäksi viety pohja, kun eläimet on laitettu käyttäytymään ja toimimaan kuin ihmiset. Tässä kontekstissa eläimet eivät ole väärin tekeviä ihmisiä kummoisempia, joten sympatiat lankeavat välillä jopa ankeille Vänsköille.

Toki Petterin puuhien ympärille on saatu luotua paljon näyttävää ja lapsia kiehtovaa toimintaa, mutta mukana ollut yhdeksänvuotiaskin kummasteli Petterin ilkikurisuutta. Rikkana rokassa väkivaltaan kannustavassa tarinassa on kohtaus, jossa kaniinit nakkelevat karhunvatukoita Vänskän sukulaispojan suuhun ja tämä saa vakavan allergiakohtauksen ja selviää siitä vain iskettyään itseensä adrenaliiniruiskeen. Kohtaus nostatti kritiikkiä helmikuisen maailman ensi-illan jälkeen, sillä allergialla kiusaamista pidettiin sopimattomana. Elokuvan tuottanut Sony reagoi palautteeseen julkaisemalla pahoittelunsa kohtauksesta.

Petteri Kaniini ei ole lapsille, jos kellekään, sopiva elokuva. Teknisesti kyse on hienosti tehdystä elokuvasta, jossa juonenkuljetus ja kerronta kuitenkin ontuvat pahasti kyseenalaisen sisällön ohella. Lapsikatsojallekin elokuva kävi pitkäveteiseksi, koska draamankaari jää elokuvassa lähinnä kaniinien ystävän, Bean (Rose Byrne) ja pupuja jahtaavan Vänskän sukulaispojan (Domhnall Gleeson) suhteen kehittymisen varaan, mikä on lapsikatsojille täysin yhdentekevää. Kaniineilla ja muilla eläimillä on tarinassa vain rooli toiminnan tuottajina. Lapsikaan ei pitkänelokuvan formaatissa jaksa toimintaa, jos siinä ei ole tarinallista jännitettä vaan toimintaa on vain toiminnan vuoksi.

Epäonnistumisen kruunaa vielä nykymittapuulla ponneton suomalainen ääniversio. Ihmisnäyttelijöiden ääniroolit eivät käy lainkaan yksiin fyysisten hahmojen kanssa ja tämä raastoi myös yhdeksänvuotiaan korvia.

Lopulta koruttomin palaute tulikin mukana olleelta pojaltani. Tähän asti aina elokuvakäyntien jälkeen hän on hyräillyt tyytyväisyyttä mutta tällä kertaa poika oli aidosti harmissaan leffakäynnistä, koska liikuntatreenit jäivät tämmöisen takia väliin.