Perhe Addams valkokangas

Addamsin perhe pohjautuu Charles Samuel Addamsin sarjakuviin, ja perheellä on jo pitkä historia television ja elokuvan puolella. Addams Family -nimistä tv-sarjaa tehtiin 64 jaksoa vuosina 1964–1966, minkä jälkeen Addamsin perhe löysi tiensä muun muassa videopeliin 1989. Televisioon hirviöperhe on tehnyt paluun pariinkin otteeseen. Ensimmäinen televisioon tuotettu animoitu Addamsin perhe – kummituskaruselli (The Addams Family) nähtiin 1973.

Ensimmäisen – ja varsin onnistuneen sellaisen – elokuvaversion Addams Family – Perhe Addams (The Addams Family) ohjasi Barry Sonnenfeld vuonna 1991. Addams Family 2 (Addams Family Values) seurasi paria vuotta myöhemmin. Ja nyt perheen taru jatkuu animoituna versiona samalla sapluunalla kuin aiemminkin: Addamsin porukka on muusta ympäristöstä erottuva ja silmiinpistävä friikkiperhe, jonka jäsenet koostuvat perinteisistä hirviöhahmoista kuten ihmissudesta, vampyyristä, elävästä kuolleesta ja niin edelleen. Palvelijoina hääräävät näppärä irtokäsi ja miespalvelija Lurkki.

Hirviöitä tai ei, hahmot eivät ole koskaan olleet oikeasti pelottavia, lähinnä omituisia, makaabereja ja hauskoja. Addamsin perheen ympärille rakennettu huumori perustuu olettamukseen, että tunnistamme omat omituisuutemme ja ennakkoluulomme, ja osaamme nauraa niille. Addamsit ovat iloineen ja murheineen varsin tavallinen ydinperhe, omasta mielestään ainakin, vaikka ovatkin kaikkien muiden mielestä erilaisia, muukalaisia ja sen vuoksi uhkaavia. Juuri erilaisuus ja sen hyväksyminen onkin Addamsin perheen kaikkien tarinoiden taustalla, se mehukas haudasta kaivettu ydinluu, johon syömähampaat isketään.

Addamsin perheen erilaisuus toimii peilinä, jonka kautta niin sanotun normaalin maailman omituisuudet peilautuvat, ja jonka kautta normaaliuden epämääräinen käsite joutuu tarkasteltavaksi ja epäilyksen alaiseksi. Hirviöperheillä on pitkä ja kunniakas perinne Yhdysvalloissa, ajatellaan vaikka tv-sitcom Pulmusten legendaarista Bundyjen perhettä, joka on omalla tavallaan hirviöperhe, kiiltokuvamaisen ydinperheen irvikuva, ja toisin kuin Addamsit, ei lainkaan kiltti ja suvaitsevainen muita kohtaan.

Koko perheelle suunnatun aninoidun Addamsin perheen ohjauksesta vastaavat Greg Tiernan ja Conrad Vernon, joiden aiempi yhteistyön hedelmä Sausage Party (2016) oli enemmän nuorelle aikuisyleisölle suunnattu. Itselleni jäi hieman sellainen olo, että herrat tuntevat olonsa kotoisammaksi puhutellessaan nimenomaan aikuisempaa yleisöä.

Lapsille ajatelluksi animaatioksi uusin Addamsin perhe sisältää omituisen paljon räjähdyksiä ja juonen kannalta merkityksetöntä melskaavaa toimintaa, joka ei kunnolla nivoudu elokuva pääteemaan eli erilaisuuden hyväksymiseen. Lisäksi toiminta on siivitetty elokuvateatterissa järjettömällä volyymin käytöllä, joka saa puolikuuron aikuiskatsojankin pitelemään korviaan. Ehkä lasten kuulo halutaan varmuuden vuoksi tuhota jo pienenä, niin ei sitten isona enää tarvitse kärsiä kuulon menetyksestä, jos erehtyy elokuvateatteriin tai lätkämatsiin ilman kuulosuojaimia. Peiliin katsomisen paikka elokuvateattereille, sanoisin. Jos penkit tärisevät lastenelokuvassa ja dialogista saa hyvin selvää sormet korvissa, ääni on liian lujalla, sanoivat hienot mittarit mitä tahansa.

Addamsin perhe on kuvallisen toteutuksensa puolesta nykyistä laatustandardia vastaava, eli muovisen näyttävä joskin tylsähkö. Sisällön puolesta se on valitettavasti kompromissi, joka selittyy alhaisella ikärajaluokituksella, jolla on tietenkin haettu Halloweeniksi mahdollisimman suurta yleisöä. Perheen pienimpiä on selvästi kosiskeltu muutamilla kuvallisilla jipoilla, mutta teemojen suhteen Addamsin perhe on suunnattu hieman varttuneemmalle katsojalle. Elokuva ei selviä ongelmitta tästä ristiriidasta, vaan latistuu laskelmoiduksi kertakäyttöviihdykkeeksi.

On melko epätodennäköistä, että lapset innostuvat hirveästi asetelmasta, jossa sekopäinen lifestyle-guru haluaa tuhota Addamsin perheen kotitalon yhdenmukaistaakseen kaiken. Barbielta näyttävä sisustaja-noita yrittää vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen käyttämällä sosiaalista mediaa ja valeprofiileja hyväkseen saadakseen kaikki joukolla erilaisuutta pelkäämään. Ajankohtaiseen aiheeseen olisi todella kannattanut tarttua ja siitä olisi voinut repiä hieman ilkeämpääkin huumoria.

Addamsin perheen suomenkielinen toteutus on jäänyt puolitiehen, vai mitä pitäisi ajatella siitä, että englannin sana assimilation, joka on melko keskeisellä sijalla elokuvan teemojen ymmärtämisen kannalta, on suomennettu – vai sanoisimmeko epäsuomennettu – assimilaatioksi. Jokaisen 7-vuotiaan ilmeisesti oletetaan ymmärtävän mitä sanalla tarkoitetaan? Kun on kyse sentään lapsille suunnatusta elokuvasta, voisi edes yrittää löytää suomenkielisen vastineen vieraskielisille sanoille. Huolimattomuuksia on elokuvassa muuallakin, henkilöt saattavat yhtäkkiä huutaa englanniksi It's alive! ja jatkaa taas sujuvasti suomeksi. Onko suomentajille tullut kiire vai mistä moinen laiskuus johtunee.

Suomeksi dubatussa versiossa, jonka perusteella arvio on kirjoitettu, ääninäyttelijöiden työ tuntuu uskottavammalta ja laadukkaammalta Addamsin tummaäänisten naisten kohdalla. Isä Gomez Addams kuulostaa hieman liian lapsekkaalta ainakin omiin korviini ja setä Festerin sössötyksestä on vaikeaa saada selvää. Addamsin perheen It-sukulaista esittää Snoop Dogg. Olisi ollut mukava tietää kuka Sen ääniroolin tekee suomeksi.