Paras ystäväni Truman valkokangas

Cesc Gayn ohjaama Paras ystäväni Truman hallitsi viime palkintokautta Espanjassa. Se kahmi Goya- ja Gaudí-palkintoja voittaen esimerkiksi Paula Ortizin Lorca-filmatisoinnin La Novian (2015). Paras ystäväni Truman kuuluu samaan ryhmään kuin esimerkiksi ystävien jälleennäkemisestä kertonut Havannan taivaan alla (2014), mutta tällä kertaa elokuva keskittyy nykyhetkeen menneisyydessä vellomisen sijaan.

Juliánin ja Tomásin edellisestä tapaamisesta on kulunut vuosia, mutta edes heidät erottava valtameri ei ole katkaissut miesten välistä yhteyttä. Tomás lentää Kanadasta sairaan ystävänsä luokse Madridiin tarjoamaan tukea, mutta saa nopeasti huomata, että kysymyksessä ovat jäähyväiset. Juliánin järjestellessä asioitaan isoimmaksi kysymykseksi nousee, mitä tehdä hänen läheisimmälle ystävälleen Truman-koiralle.

Miesten välinen ystävyystarina on hienosti näytelty. Argentiinalaisista elokuvista, kuten Katseeseen kätketty (2009) ja Wild Tales (2014), tuttu Ricardo Darín saa osakseen elokuvan isoimmat tunteelliset kohtaukset. Javier Cámaran Tomás jää hiljaisen tarkkailijan asemaan, mutta hienosti tulkittu hahmo ei jää Darínin varjoon missään vaiheessa. Miesten yhteisestä menneisyydestä esitetään ainoastaan välähdyksiä, jotka nousevat esiin keskusteluissa. Elokuvantekijät luottavat katsojaan ja keskittyvät rakentamaan nykyhetkeen pohjaavaa tarinaa.

Paras ystäväni Truman sortuu tuttuihin teemoihin ja sukupuolirooleihin, jotka usein liitetään menetykseen. Miehet tarjoavat rationalisteina tukea, kun naiset yrittävät hysteerisesti vältellä totuutta viimeiseen asti. Vaikka miesten on vaikea keskustella ystävyydestään, vallitsee heidän välillään sanaton ymmärrys. Tomás ymmärtää ystävänsä tekemä valinnat, kun taas Juliánin serkun Paulan (Dolores Fonzi) osaksi jää holhoava hoivaaminen.

Kodin etsiminen on vienyt kaikki hahmot kauas kotimaastaan ja matkametaforaa liitetään niin kuolemiseen kuin koiran uuden kodin etsimiseenkin. Keittiöfilosofiaa täynnä olevat keskustelut ovat oivaltavimmillaan, kun niissä pohditaan eläinten suhdetta suruun, muuten elokuva kierrättää tuttuja rektioita menetykseen liittyen.

Vaikka elokuva perustuukin Tomàs Aragayn ja Cesc Gayn alkuperäiskäsikirjoitukseen, muistuttaa se kovasti näytelmää. Elokuvalla ei ole tarjota keskusteluihin visuaalista näkökulmaa. Valkokangas täyttyy puhuvista päistä ja pöytien ympärillä käytävistä keskusteluista, mistä syystä Paras ystäväni Truman lepää täysin näyttelijäsuoritusten varassa.

Paras ystäväni Truman on sympaattinen pieni tarina. Se keskittyy tunnelman virittämiseen unohtaen kaiken muun. Elokuvasta puuttuu yllätyksellisyys ja kunnianhimo. Se keskittyy yksityiskohtien viilaamiseen kokonaisuuden kustannuksella. Vaikka ystävyyskuvaus ja näyttelijäsuoritukset toimivatkin hienosti jää elokuvalta puuttumaan sitä eteenpäin vievä voima.