Pahanhautoja valkokangas

Suomalaisessa elokuvanteossa viihdytään usein visusti turvallisilla mukavuusalueilla. Onkin tervetullutta, kun Suomessa lähdetään rohkean ennakkoluulottomasti tekemään selkeää genre-elokuvaa kansainvälisille markkinoille, ja vieläpä genreä, jota meillä ei ole liiemmin harrastettu.

Suomalaiset kauhuelokuvat voi viime vuosikymmeniltä laskea suunnilleen yhden käden sormilla. Meillä ei ole kauhuelokuvien tekemisen perinnettä. Kauhuksi laskettavat elokuvat ovat olleet yksittäistapauksia, poikkeuksia.

Suurelle yleisölle tuntemattomampia tekijöitä, käsikirjoittaja Ilja Rautsia ja ohjaaja Hanna Bergholmia, tämä ei ole estänyt tarttumasta meillä vähän tehtyyn ja myös vähän arvostettuun lajityyppiin. Maailmalla kauhua tehdään paljon ja lajityypin voisi sanoa voivan jopa hyvin, kun geneerisimmät jenkkisäikyttelyt jättää huomiotta.

Hanna Bergholmin mukaan hänen esikoispitkästään Pahanhautojasta ei itsetarkoituksella tehty kauhua vaan lajityyppiin johti käsikirjoitus ja tarina. Sopivimman viitekehyksen antoi kauhu. Eikä ohjaajakaan ole julistautunut miksikään kauhufriikiksi, pikemminkin päinvastoin.

Pahanhautoja on ensisijaisesti draama äidistä ja tyttärestä ja heidän suhteestaan, joka päällisin puolin näyttää hyvältä ja toimivalta. Kulissin takana on toisin. Aito välittäminen ja rakkaus uupuvat. Muut asiat ovat äidille viime kädessä tärkeämpiä kuin tytär. Murrosiän kynnyksellä tyttären sisällä alkaa kuplia.

Niin erilaisia kuin elokuvat ulkoisilta mielleyhtymiltään ovatkin, on Pahanhautojan asetelmassa paljon samaa William Friedkinin klassikon Manaajan (1973) kanssa. Äidin ja muun perheen henkiseen paitsioon jäävästä varhaisteini-ikäisestä tulee pahan ruumiillistuma. Manaajassa vallan otti itse paholainen, Pahanhautojassa munasta haudottu olento. Kummassakin pahan voi tulkita tytön mielikuvituksen tuotteeksi, tai sitten ei.

Vakavasti otettavan kauhun voimavara on juuri tulkinnanvaraisuus samoin kuin tieteiselokuvassakin. Jokaisella katsomiskerralla tulkinta voi muuttua tarkastelunäkökulman mukaan. Ei ole yhtä ja oikeaa näkökulmaa ja tulkintaa. Ja Pahanhautoja on juuri tällainen kauhuelokuva. Sen voi katsoa monella tavalla: kauhuna, draamana, jopa mustana komediana.

Täysin ongelmaton elokuva ei ole. Pahanhautojan aikuiset henkilöhahmot ovat alleviivattuja, liioiteltuja. Tällä lienee haluttu korostaa 12-vuotiaan päähenkilön näkökulmaa, sillä lapset ja nuoret usein näkevät aikuiset piirteineen hieman liioitellusti. Seikka, jota hyödynnetään usein lasten- ja nuortenelokuvissa, joissa aikuishahmot ovat karikatyyrisiä. Pahanhautoja ei ole kuitenkaan nuortenelokuva, ei ikärajansa puolesta eikä välttämättä muutoinkaan, siinä määrin ahdistavasta kuvastosta on kyse.

Varttuneempaan silmään liioitelluissa aikuishahmoissa on ongelmansa. Alleviivattuihin piirteisiin kytkeytyvät teemat tulisivat esiin hienovaraisemminkin ilmaistuna. Kyse ei ole näyttelijäsuorituksista, jotka ovat moitteettomia, vaan käsikirjoituksessa ja toteutuksessa tehdyistä valinnoista, jotka hivenen nakertavat kouliintuneemmalla katsojalla lopputuloksen uskottavuutta. Tyyliseikalle annettava painoarvo riippuu paljon katsojasta.

Muodollisesti Pahanhautoja on korkeatasoinen elokuva. Erityisesti vanhankoulukunnan käsintehdylle olennolle on annettava kiitosta, sillä moni nykyelokuva on pilattu halvan ja keinotekoisen näköisillä digihirvityksillä. Perinteisessä nukessa on sitä käsinkosketeltavaa aitoutta, mikä monista nykyelokuvista uupuu.

Tiettyä vanhakantaisuutta on myös käsikirjoituksessa ja jännitteen rakentelussa. Halvan säikyttelyn sijaan painostavuutta rakennetaan maltilla eikä lopussakaan tehdä katsojan alta maton vetäviä tai tarinan johdonmukaisuutta vesittäviä kompromissiratkaisuja.

Pahanhautoja on elokuva, joka paranee katsomalla. Sisältörikkaassa teoksessa riittää näkökulmia ja tulkittavaa useammallekin katselulle. Se on tänä päivänä selkeä ansio, mikä osaltaan selittää myös elokuvan saamaa myönteistä kansainvälistä huomiota. Rikas sisältö saa vastakaikua monenlaisessa yleisössä.