Pahan naapuri valkokangas

Fredrik ja Lucas, isä ja kuusivuotias poika, muuttavat uuteen kotiin mukana isän uusi tyttöystävä Shirin. Perheen äiti on kuollut syöpään. Uusi koti on paritalo, naapurissa ei jostain syytä asu ketään, vaikka alue vaikuttaa mukavalta ja rauhalliselta, oikealta lapsiperheen paratiisilta. Lucas on aluksi yksinäinen, mutta saa sitten uuden ystävän seinän takana asuvasta pikkupojasta, joka haluaa leikkiä. Mutta hetkinen, asunnonhan piti olla tyhjä!

Pahan naapurin – hyvä että homman nimi paljastetaan jo elokuvan nimessä – ohjanneet ja käsikirjoittaneet Tord Danielsson ja Oskar Mellander ovat television puolella aiemmin hääränneitä tekijöitä, jotka ovat päättäneet kokeilla siipiään elokuvan parissa. Valitettavasti tuloksena on armoton nippu kliseitä ja lainoja kauhuelokuvan genrestä, eikä edes järin viihdyttävällä saati omaperäisellä otteella. Pieni budjetti ei ole koskaan elokuvan lopputuloksen kannalta ongelmallinen asia, ohut käsikirjoitus ja ideoiden puute sen sijaan on. Nykyinen teknologia takaa pintapuolisesti silotellun visuaalisen ilmeen jo pienelläkin budjetilla, ja kunnon foley-artisti ja teknisesti näppärät äänimiehet ja editoijat saavat aikaan hyytäviä ääniä, mutta missä on tarina?

Olen jo pitkään kaivannut niin sanottuja videovuokraamoja takaisin, ennen sieltä sai kattavasti uutuuselokuvat samasta paikasta, ja Pahan naapurin tapaiset elokuvat päätyivät suoraan vuokraamon hyllyyn ja sieltä unohduksen alelaariin. Epäilemättä covid-viruksen aiheuttama ensi-iltapula on aiheuttanut sen, että tämä elokuva on ylipäätään päätynyt valkokankaalle, tai sitten tekijöillä on kavereita oikeilla paikoilla ja hyvä markkinointitiimi.

Pahan naapurin voi toki huoletta käydä elokuvissakin katsomassa, jos ei vaadi elokuvalta muuta kuin hetken viihdykkeen popparien mässytyksen ohella. Elokuva jaksaakin herättää mielenkiintoa ja kysymyksiä ilahduttavasti miltei puoliväliin asti, kunnes käy ilmi, että mihinkään mielenkiintoiseen ei tässä elokuvassa aiota kajota pitkällä tikullakaan. Huomasin kauhukseni, että olen periaatteessa sanonut tästä elokuvasta jo kaiken oleellisen yksitoista vuotta sitten, kun vääntelehdin tuskissani vanhan kunnon Kevin Costnerin tähdittämän The New Daughter -elokuvan äärellä. Onneksi silloin oli kodin mukavuudet ja kaukosäädin käden ulottuvilla. Kun nitisevät ja naksuvat örkkipeikot kaivetaan esiin, minä ainakin otan jalat alleni.