Paha poliisi valkokangas

Pekka Lehto on rutinoitunut pitkän linjan ohjaaja ja käsikirjoittaja. Hänen töihinsä kuuluvat esimerkiksi häröilevä semi-dokumentaarinen The Real McCoy (1999), jossa Andy McCoy näyttelee itse itseään, sekä viime vuosien suurinta suomalaista murhamysteeriä ja oikeusjärjestelmän epäonnistumista varsin onnistuneesti ruotinut Ulvilan murhamysteeri (2014). Viimeksi mainittu ei varsinaisesti ottanut kantaa Anneli Auerin syyllisyyteen tai syyttömyyteen vaan keskittyi viranomaistoiminnan kritisoimiseen.

Lehdon uusin, Paha poliisi, yrittää luodata Helsingin huumepoliisin Jari Aarnion ympärille keskittynyttä valheen ja toden mutkikasta kudelmaa, mutta lopputulos ei ainakaan selvitä sotkua. Pikemminkin päinvastoin.

Dokumentin tyyli osittain dramatisoituine tapahtumineen sijoittuu jonnekin kahden edellä mainitun elokuvan välimaastoon. Tämä on todella sääli, sillä Aarnion toiminta huumepoliisissa, huumepoliisin työn arki ja käytännöt yleensäkin ja Aarnion väitettyjen rikosten selvittely kaikkine kytkentöineen alamaailmaan ja oikeusjärjestelmän aukkokohtiin olisivat vaatineet tarkkaan harkittua ja selkeää kerronnan otetta. Materiaalia Aarnion tapauksesta riittäisi vaikka kokonaiseen televisiosarjaan, niin uskomattomilta Aarniota vastaan esitetyt syytökset kuulostavat.

Paha poliisi -elokuvassa haastatellaan liutaa entisiä ja nykyisiä linnakundeja, jotka pääsevät kertomaan oman versionsa poliisin toiminnasta. Kysymyksiä esittää stoalaisesti moppiin nojaava Juhani Niemelän esittämä putsarivanki. Kaikki myöntävät, että rikosten kanssa on puuhasteltu pidemmän kaavan kautta, mutta jostain syystä Aarnion tapauksessa poliisi onkin lavastanut kaikki syyttöminä lusimaan raskaita tuomioita. Tämä siitä syystä, että he eivät ole ryhtyneet poliisin vasikoiksi.

Epämääräisen ja sumuisen huumemaailman toimijoiden lisäksi dokumenttiin olisi ehdottomasti kaivattu rikoksia ammatikseen seuraavien pitkän linjan rikosreporttereiden näkökulmia ja tulkintoja, sekä tietenkin poliisin ja oikeuslaitoksen edustajien kommentit.

Nyt dokumentti jää pahasti torsoksi, eikä sitä oikeastaan pitäisi kutsua dokumentiksi laisinkaan – lähinnä kyseessä on poleeminen hätähuuto oikeuslaitoksemme puhtauden puolesta. Lehdolla on selkeästi missio, mutta sanoma hukkuu silkkaan hölynpölyyn.

Kaikkein mielenkiintoisimmalta tarinalta inhimilliseltä kannalta vaikuttaa virolaisen venkulan Veikon tarina. Hänen tiensä Neuvostoliiton ajan vankilaan joutuvasta nuoresta mopobensan anastajasta kovan luokan rikolliseksi ansaitsisi ehdottomasti oman elokuvansa. Nyt Veikon todellinen osuus Aarnion tapauksessa – kuten miehen todellinen henkilöllisyyskin – jää pimentoon, mutta mies vie silti liki puolet elokuvan kestosta jupistessaan mukavia lämpimikseen. Kaikesta ei tosin saa selvää, paikka paikoin tekstitys olisi ollut tarpeen.

Dokumentin tehokeinoiksi luodut ääni- ja kuvakikkailut vievät pohjan koherentilta kerronnalta ja etäännyttävät katsojan itse asiasta. En tiedä, miksi äänisuunnitteluun ja ennen kaikkea lopputulokseen ei ole kiinnitetty suurempaa huomiota. Onhan elokuva kuitenkin saanut julkista tukea YLEltä ja AVEKilta.

Kumisevat ja vonkuvat äänet tekevät elokuvan seuraamisesta välillä tuskallista, minkä lisäksi henkilöiden puheesta on paikka paikoin mahdotonta saada selvää, kun taustalta kuuluu musiikkia tai jotain epämääräistä rahinaa. Ja mitä ihmeen lisäarvoa dokumenttin tuo se, että volyymi on sitä luokkaa, että ainakin itse jouduin pitelemään korvia pahimmisssa kohdissa! Omituista, että elokuviinkin pitää nykyään mennä korvatulpilla varustettuna.

Pekka Lehdon uusin on valitettavasti täysi pannukakku, mikä on todella sääli ajatellen itse aiheen kiinnostavuutta ja yhteiskunnalista merkitystä. Ulvilan murhamysteeri antoi odottaa Lehdon uusimmalta jotain huomattavasti parempaa.

Itse en pidä edes elokuvan nimivalinnasta, sillä Abel Ferraran ohjaama aito ja alkuperäinen, Harvey Keitelin vimmaisesti tulkitsema Paha poliisi (Bad Lieutenant, 1992) jätti aikoinaan lähtemättömän muistijäljen nuoren miehen mieleen. Ohjaajamestari Werner Herzog ohjasi elokuvasta onnistuneen re-make tai re-imagination -version vuonna 2009 nimellä Paha poliisi – määräsatama New Orleans (Bad Lieutenant: Port of Call – New Orleans). Molemmat elokuvat kuvasivat riippuvuuksiensa riepottelemaa poliisia, joten Aarnion tapaus sopii kyllä hyvin tähän sapluunaan, mutta Paha poliisi -nimi tämän elokuvan kohdalla vaikuttaa lähinnä yritykseltä rahastaa aiempien mestariteosten maineella.