Paddington valkokangas

Karhuherra Paddington lukeutuu modernin ajan tunnetuimpiin brittiläisiin satuhahmoihin. Michael Bondin luoma aina kohtelias karhu seikkaili ensimmäisen kerran vuonna 1958 julkaistussa kirjassa. Kirjojen lisäksi punaiseen hattuun ja siniseen takkiin sonnustautunut karhu on esiintynyt kolmessa animaatiosarjassa. Nyt on vuorossa ensimmäinen pitkä näytelmäelokuva.

Paul Kingin ohjaama Paddington kertoo, miten englantia puhuva karhu päätyy Perusta Lontooseen Paddingtonin rautatieasemalle, josta Brownin perhe poimii ressukan kotiinsa. Tämän jälkeen Bondin alkuperäistarinat jäävät lähinnä viitteellisiksi ja elokuva lähtee omalle tarinauralleen. Tämä ei lähtökohtaisesti ole huono asia, sillä koko illan elokuva vaatii oman johdonmukaisen tarinansa. Harmillisesti King ei käsikirjoittajakumppaneineen ole kuitenkaan keksinyt kovin kummoista tarinaa elokuvaa kannattelemaan.

Tarinan draama nojaa Nicole Kidmanin esittämään hulluun tiedenaiseen, joka haluaa saada Paddingtonin kiinni asettaakseen tämän täytettynä näytille luonnonhistorian museoon. Koko perheen elokuvaan olisi voinut kehittää mielekkäämmänkin juonen.

Muilta osin tarina on perin konventionaalinen. Lukemattomissa koko perheen elokuvissa perhe ottaa hoidokikseen jonkin karvaturrin, joka aiheuttaa kommelluksia ja kaaosta, minkä seurauksena perhe luopuu lemmikistään vain huomatakseen kuinka tärkeä otus on ollutkaan perheen yhtenäisyyden kannalta. Vastikään tämä tarinakonsepti nähtiin Vilissä & Billissä.

Oman jälkikasvun kohdalla on ollut mielenkiintoista huomata, miten lapsi pitkästyy juuri tarinakaavaltaan tutuissa elokuvissa. Lapsi tuskin tiedostaa tarinoiden samankaltaisuutta, joten pitkästyminen selittyy uusien tunne-elämysten ja jännitteiden puutteella, koska asiat tapahtuvat tarinoissa samalla tavalla ja usein vielä hahmotkin ovat samankaltaisia. Toistuvien tarinakaavojen käyttöä perustellaan usein sillä, että katsojat kaipaavat elokuvilta tuttuutta. Kouluiän kynnyksellä oleviin tämä ei ainakaan päde. Uteliaat oppimisikäiset kaipaavat tarinoilta jotain uutta.

Ja sitä uutta Paddingtonissa ei sympaattista päähahmoa lukuun ottamatta ole. Elokuva olisi todennäköisesti toiminut lapsikatsojille paremmin ilman päälle liimattua jännitysjuonta. Lapsille karhun kommellukset ihmisten maailmassa todennäköisesti riittäisivät, sillä lapsi kokee vahvaa samaistumista otukseen, joka katsoo maailmaa hänen näkövinkkelistään ja ihmettelee samoja asioita. Elokuvan jännitysjuoni on lapsikatsojalle tarpeeton ja tervejärkiselle aikuiselle kohellus on pelkkä elokuvan kestoa pidentävä rasite.

Paddingtonissa onkin paljon tyhjäkäyntiä. Tämä on seurausta tasapainottomasta kokonaisuudesta. Elokuvan ensimmäisellä puoliskolla heppoinen seikkailujuoni hautautuu  Paddingtonin ja Brownin perheen edesottamuksiin. Elokuvan loppupuolella vastavuoroisesti  karhun lahtausoperaatio varastaa show'n. Lopputulos on levoton, eivätkä tarinaelementit tue toisiaan. Elokuvasta on vaikea saada otetta. Tämä on sääli, sillä Karhuherran ja Brownin perheen sympaattisessa yhteiselossa on välillä hetkiä, joista olisi voinut löytää syvempääkin filosofiaa.

Karhuherra Paddington on elokuvaan luotu tietokoneella ja tämä korostuu, kun rinnalla on oikeita ihmisnäyttelijöitä. Karhun liikkeet ovat ihmisiin verrattuna mekaanisia, mikä pistää silmään. Muutoin cgi-Paddington on hellyttävä halinalle, joka todennäköisesti houkuttelee uusia lukijoita Karhuherran alkuperäisillekin seikkailuille.