Pacific Rim – Hyökkäys Maahan valkokangas

Jos kaipaat kesäleffaa, joka ei perustu sarjakuvaan, lelukatalogiin tai mihinkään muuhun valmiiksi testattuun konseptiin, Pacific Rim – Hyökkäys Maahan on sinun elokuvasi. Tämä ei ole elokuva, jolla yritetään vauhdittaa lelumyyntiä – tämä on niitä elokuvia, joiden pohjalta tehdään leluja.

Pacific Rimiä ei voi pitää läheskään täydellisenä elokuvana. Se on kuitenkin laadukasta aivot narikkaan -mättöä, jollaista tehdään nykyään liian harvoin. Parasta Pacific Rimissä on, ettei se suuresta 180 miljoonan dollarin budjetistaan huolimatta ota itseään missään vaiheessa liian vakavasti.

Ohjaajana toimiva Guillermo del Toro on kirjoittanut käsikirjoituksen yhdessä Travis Beachamin kanssa. Juoni tuo mieleen lauantai-aamun piirretyt: Tyynenvaltameren pohjassa sijaitsevasta ulottuvuusportista kohoaa kaiju-hirviöitä, jotka yrittävät jostakin syystä valloittaa meidän maailmamme. Ihmiskunta puolustautuu ainoalla loogisella tavalla, eli rakentamalla jättirobotteja rannikkokaupunkien turvaksi.

Yksi elokuvan omalaatuisimmista ideoista on se, että jokaisen Jägeriksi kutsutun robotin ohjaamiseen tarvitaan kaksi kuljettajaa. Ihmisaivotkin jakavat oman kuormituksensa samalla tavalla eri puoliskoille, eli käytännössä toinen Jäger-kuskeista ohjaa robotin vasenta ja toinen oikeaa puolta.

Vaikutteet on imetty japanilaisesta mecha-genrestä. Del Toro tietää, että jättirobotit vs. jättimonsterit on jo ideatasolla siisti juttu, ja tämä itsetietoisuus näkyy myös elokuvassa. Yhdessä kohtauksessa Jäger mätkii kaiju-monsteria valtamerilaivalla. Huomaan hymyileväni.

Rapatessa roiskuu ja betonimurska lentää, kun Jäger ja kaiju ottavat toisistaan mittaa suurkaupungin melskeessä. Toisin kuin monet vastaavat elokuvat, Pacific Rim tarjoaa myös vilauksen kaupungin asukkaista, jotka pakenevat pommisuojiin heti hyökkäyksen iskiessä.

Japanilaiset Godzilla-leffat saavat minut Pacific Rimin tavoin säälimään Aasian asukkaita, jotka joutuvat aina maksamaan kalleimman hinnan hirviöhyökkäyksistä. En voi olla ajattelematta, että piakkoin he nousevat suojistaan vain jälleenrakentaakseen asuntonsa uuden hyökkäyksen tarpeiksi. Missä voin lahjoittaa rahaa katastrofin uhreille?

Vakavampina hetkinä hiljennytään ja keskitytään korostamaan robottien eeppisyyttä. Hyvä esimerkki tästä on kohtaus, jossa japanilainen pikkutyttö seisoo tuhkasateessa raunioiden keskellä ja tuijottaa auringossa kiiltävää Jägeriä. Robotin olemus saa hetkeksi jopa jumalaisia piirteitä.

Action-kohtausten näyttävyydestä huolimatta, tai niiden takia, hahmot jäävät paitsioon. Päähenkilöt Raleigh Becket (Charlie Hunnam) ja Mako Mori (Rinko Kikuchi) ovat molemmat menettäneet läheisensä kaijujen käsissä, mikä riittää syyksi heidän väliselleen tunnesiteelle. Traumoihin ei kuitenkaan sinänsä pureuduta. Torailevat kaiju-tutkijat (Charlie Day ja Burn Gorman) jäävät koomisiksi sivuhahmoiksi.

Hahmojen ohkaisuus ei ole kuitenkaan perustavanlaatuinen ongelma, pikemminkin puute, sillä nopeatempoisen kahden tunnin toimintaleffan tarpeisiin nähden hahmoja on paljon. Yksilöt eivät kuitenkaan ole kokonaisuuden kannalta tärkeitä vaan heidän välinen yhteistyönsä, eli toisin sanoen jättirobotit.