Positiivisuus on perseestä

Suomalainen fiktioelokuva on parin viime vuosikymmenen aikana ollut väsyneimmillään jenkkituotantojen matkimista, mutta tuotannollisesti hippustelua. Sanoisin, että mahdoton yhtälö. Pätäkkätuotannoissa pitää olla pätäkkää. Muuten kannattaa tehdä jotain muuta.

OnnellisetIkävä kyllä sama virsi dokumenttien suhteen. Mutta enemmänkin sisällöllisesti. Ikään kuin dokkariohjaajan oman kropan tai sielun peliin laittaminen olisi jotenkin tuore tai kiinnostava juttu. Ei se ole. Sitä haluaisi olla aivan täysillä kaikkien nuorten elokuvantekijöiden puolella, mutta selvää historiantajun puutetta on vaikea ymmärtää. Tämä kun johtaa seuraavien sekuntien aikana tyylitajun ja kerronnan kouriinnuttamisen puutteeseen.

Wille Hyvösen toisessa dokumenttielokuvassa (vanhahtava käsite kaipaisi aivan uuden ruodinnan) pureudutaan onnellisuuteen. Alussa erittäin kömpelösti, mutta loppua kohden jo pirunmoisemmin. Kunnon kriittinen lähestyminen uupuu kuitenkin melko totaalisesti.

OnnellisetAihe on helkkarin kiinnostava. Jo siitä lähtien, että mitä ihmettä se käsitteenä edes tarkoittaa? Parastahan järkyttävän yliarvostetussa Matrixissa (1999) oli oivallus, että onnellisuudessaan rypevää ruususen unta potevat ihmiset alkoivat heräilemään. Tadaa, olisiko johonkin tällaiseen pitänyt tarttua kovemmalla kouralla, kun kerran niin sanottuja onnellisuuskouluttajia kumminkin yritettiin ruotia.

Oletko onnellinen? Onko se edes millään tasolla järkeenkäypä kysymys. Ei ole. Korkeintaan suhteellinen. Kun ohjaaja kysyy omalta isältään, onko tämä onnellinen, isä mumisee jotain, että on ja tavallista elämää kun saa viettää ja niin päin pois. Helvetti haloo. Kyseinen isukki kun taitaa olla sodankokeneen sukupolven kasvattama, niin saakoon hän määritellä oman onnellisuutensa hiukan eri lailla. Jos hän kokee onnellisuuden eri tavalla kuin nykysukupolvi, onpa uutinen.

OnnellisetOnko tarkoituksellista vai ei – en tiedä – tällaisten älykkömäisten mutta ikävä kyllä älykkyyden ja historiantajun puutteesta kärsivien elokuvien olemassaolo korostaa ensimmäisen maailman häkellyttävän toismaailmallista eristyneisyyttä muusta maailmasta. Toivottavasti ei suurin surmin.

Itselleni realistisimmat ja totuudellisemmat hetket Hyvösen elokuva tarjosi otoksineen ohjaajan masennuksen kanssa painivasta runoilijakaveristaan. Sitä aitoutta ei voi näytellä tai väärentää tai värikynittää. Sen näin ja tiedän samanmoisen mielenmankelin läpikäyneenä. Ja sellaista kosketusta todellisuuteen olisi pitänyt kaivaa enemmän esiin. Vaikka rautakangella. Koska nyt jäi aihe kiinnostamaan epämääräisyydessään, ei elokuva.

* *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 2 / 2 henkilöä


Powered by Preview Networks