Valomerkin jälkeen valkokangas

Valomerkin jälkeen tapahtuu tunnetusti kaikenmoista ihmeellistä, sen tietää jokainen muutaman kossuvissyn liikaa vetänyt tappiin asti istuja. Todennäköisintähän on, että ravintolasta ulos ryömittyään pelastaa superkaunokaisen pahasta pulasta ja kiitokseksi ritarillisuudesta kaunotar nai aivosi unohtumattomasti pihalle. Itse olen ilmeisesti juonut kossuvissyjä aina liikaa tai liian vähän, sillä muistan valomerkin jälkeen tapahtuneen vain käsirysyjä nakkarilla, oksentelua ja porttikäytävään kuseskelua. Kaunottaria en ole valomerkin jälkeen nähnyt, saati pelastellut.

Onneksi olemassa ovat elokuvat, joissa voi elää todellisuudessa tapahtumattomia vaihtoehtoja. Valomerkin jälkeen -leffassa vamppikaunotar (Liv Tyler) pistää kolmen miehen pasmat pahemman kerran sekaisin. Keskiössä on Randy (Matt Dillon), joka pelastaa kohtalokkaan kaunottaren valomerkin jälkeen ja saa palkinnokseen kotiinsa taivaallista vakipanoa. Sivussa kuolee vampin ex-heila ja pari saa peräänsä plösön etsivän (John Goodman) ja herkkurasialle on tietysti vonkaamassa myös puliveivi lakimies (Paul Reiser). Kovin omaperäisenä kolmen miehen lankeamista pahan Eevan pauloihin ei voi pitää, varsinkin kun tarina on ongittu kasaan lainauksilla viimeisen kymmenen vuoden aikana valkokankailla nähdyistä muista elokuvista.

Tekijöiden, joilla ei ole tarpeeksi taitoa, käsissä intertekstit muihin elokuviin vaikuttavat vain halvalta huijaukselta ratsastaa toisten ideoilla. Tämä piirre on alkanut ikävästi leimata nykytuotantoa ja niinpä käsikirjoitusrintamalle kaipaisi näiden tylsien lusmuilijoiden sijaan todellakin verevää ja omaperäisen idearikasta uutta kynäilijäjoukkoa. Valomerkin jälkeen on alkulähtökohdiltaan tyystin kelvollinen viihdepaketti, mutta mitä pitemmälle tarina etenee, sen vähemmän käsikirjoitukseen on viitsitty kiinnittää huomiota. Lopussa tarinaa yritetään väkisin kannatella enää vain huonoilla homovitseillä ja True Romancesta plagioidulla turhalla väkivallalla.

Vaikka Liv Tylerissa alkaa nykyään olla jo kieltämättä sitä uhkeaa näköä, jota voi poseerata vähämielisimmille katsojille auton konepeltiä hangatessa, niin syvyyttä ei tylliäinen velmun vampin rooliinsa saa luodattua millään. Juonitteleva ja kohtalokas kaunotar sukeutuu Tylerin käsittelyssä vain sisustuslehtien unelmahuusholleja haikailevaksi hepsankeikaksi. Typeryys saa olla enemmän kuin luonnonlahja miehille, jotka moiseen vakuumiherkkuun sortuvat. Ehkä elokuvassa, komedia kun on, yritettiin nimenomaan nauraa näille konventioille. Huonosti oli onnistuttu, jos sitä oli yritetty.

Parasta elokuvassa oli ehdottomasti bingoa pelaava, sähellyksen tuottajanakin häärinyt, Michael Douglas, jonka ensinäkeminen valkokankaalla sai hieraisemaan silmiään: "Isä Kirk?" Tukka tuo huiman yhdennäköisyyden isän ja pojan välille. Tosin, kuinka moni tämänkin tyhjänpäiväisyyden kohdeyleisöstä edes tietää, kuka ihme Kirk Douglas edes on.