Olliver Hawk valkokangas

Olliver Hawk on dokumentti omalaatuisesta miehestä, joka teki hypnoosia tunnetuksi Suomessa 1950-luvun lopulta aina siihen asti, kun hän kuoli esiintymislavalle vuonna 1988. Oikealta nimeltään Olavi Hakasalo kiinnostui hypnoosista jo lapsena ja kävi hakemassa oppinsa Australiasta. Suomessa hänen julkiset näytöksensä ja erikoinen persoonansa nostivat hänet superjulkkiksen asemaan, ja hän jakoi mielipiteitä kansalaisten keskuudessa.

Arthur Franckin ohjaaman ja Oskar Forsténin tuottaman dokumentin keskipisteenä toimii petosoikeudenkäynti, jonka päätteeksi Hakasalo tuomittiin luvattomasta lääkärintoiminnan harjoittamisesta vuonna 1981. Valinta pakottaa katsojan arvioimaan henkilökuvaa kriittisesti. Oliko Hawk huijari vai väärinkohdeltu nero? Missään vaiheessa dokumentti ei vastaa esittämäänsä kysymykseen, vaan kietoo rohkeasti myyttejä ja historiaa toisiinsa.

Hawkin elämän ja uran ylä- ja alamäkiä rinnastetaan kylmän sodan ja Kekkosen Suomeen. Dokumentissa esitetään, että Hawk olisi tarjonnut palveluitaan poliittisten pelien nappulaksi, mikä olisi johtanut vainoon ja hänen maineensa tahalliseen rapauttamiseen. Paranoian ja salaliiton mahdollisuudet tuovat mukanaan jännitystä, joskin elokuvan alkupuolella politiikan kiemurat vaikuttavat vielä päälle liimatuilta, eikä ajallinen hypähtely eri tarinapisteiden välillä aina toimi kitkattomasti.

Historiallisista vertauksista mielenkiintoisin ei kuitenkaan liity Hawkin ja Kekkosen mahdolliseen suhteeseen, vaan hypnoosin ja politiikan yhteyksiin. Hypnoosi altistaa ihmisen suggestiolle, ja elokuvassa Olliver ehdottaa, että samoilla toistamisen ja huomiokyvyn keskittämisen keinoilla tehdään poliittista vaikuttamista erityisesti populistisissa liikkeissä. Tematiikan pohtiminen luo mielenkiintoisen yhteyden Kekkosen aikakauden ja nykyisen länsimaisen populismikeskustelun välille.

Dokumentin parhaita puolia on, että se liikkuu faktan ja fiktion rajoilla monella tasolla. Hirvellä ratsastava ja karhuja kotieläimenä pitävä mies, joka yhtäältä saattoi elää erakkona, mutta rakastaa julkista esiintymistä, tarjoaa itsessään mehukkaita juonenkäänteitä. Tämän lisäksi uskomatonta tarinaa korostetaan mielenkiintoisilla elokuvallisilla ratkaisuilla. Jännitteistä tunnelmaa luo 1950-luvun tieteiselokuvien ääniraitoja muistuttava musiikki. Vainoharhaisuutta puolestaan lisää kahtalainen kerronnan näkökulma, jossa aikalaisjournalisti tuo mukaan arvioivan ulkopuolisen katseen, mutta Olliverin oma ääni vetää katsojan hänen päänsä sisälle.

Ennen kaikkea dokumentin ilmapiiriä luo kotivideomainen estetiikka. Kotivideoiden aikakausi alkoi 1970-luvun lopulla, mutta elokuvassa osa kohtauksista sijoittuu jo aikaan ennen tekniikan yleistymistä, joten kohtausten aitoutta voi aiheellisesti epäillä. Kuvattujen ja näyteltyjen kohtausten yhdistäminen arkistonauhoihin ja lehdistökuvaan tuo mielenkiintoisia lisäelementtejä totuuden ja tarun rajamailla leikittelyyn.

Monen tasoinen todellisuuden pohtiminen on piristävää. Keskittyessään kerronnallisiin ratkaisuihin dokumentti kuitenkin jättää käyttämättä koko potentiaalinsa. Tarinassa viitataan Olliver Hawkin ja Olavi Hakasalon identiteettikysymyksiin siitä, mihin loppuu legenda ja mies alkaa. Suuruudenhulluus ja vainoharhaisuus ovat kiinnostavia itsessään, mutta eksentrisen pinnan alle hukkuu vihjattua yksinäisyyttä ja mielialojen vaihtelua. Avoimempi pohdinta siitä, kuinka paljon kipua valittu elämä tuotti Olaville ja ihmisille hänen elämässään, olisi syventänyt henkilökuvaa pintapuolisuuden ohitse.

Kokonaisuutena dokumentti on kuitenkin samalla tavalla mielenkiintoinen kuin kohteensa. Se temppuilee, venyttää totuutta ja tarjoaa elämyksiä. Erikoislaatuisuutta tuottavat yhtä lailla mestarihypnotisoijan elämänkäänteet kuin huolella mietityt elokuvalliset ratkaisut, jotka pakottavat katsojan pohtimaan näkemäänsä ja arvioimaan dokumenttien mahdollisuuksia venyttää luottamuksen rajoja.