Kähmintää Nobel-piireissä

Ruotsin kultatyttö Liza Marklund takoo jännityskirjoja, joissa toimittaja Annika Bengtzon seikkailee kuumien tapahtumien pyörteissä. Valkokankaalla kirjoista on nähty Uutispommi (2001) ja Paratiisi (2003). Nyt ensi-iltaan tulee Nobelin testamentti.

Nobels testamenteBengtson (Malin Crépin) on perinteisessä Nobel-juhlassa työkeikalla, kun tuoretta kiistanalaista voittajaa ja tämän tanssipartneria ammutaan tanssilattialla. Kuolettavan laukauksen saanut nainen sattuu olemaan Nobel-komitean puheenjohtaja, ja toimittaja ryhtyy tutkimaan islamistiterroristien jäljille johtavaa juttua. Aina ajankohtaiset juutalais-islamistiset jännitteet muuttuvat kuitenkin pian ruotsalaisten eliittipiirien sisäisiksi ristiriidoiksi, kun etevä toimittaja näkee pintaa syvemmälle.

Bengtzon on silminnäkijätodistajuutensa takia kirjoituskiellossa, joten tämä keksii omat keinonsa jutun selvittämiseen. Kotona lapset ja mies elävät omaa arkeaan, mutta vastakkainasettelua naisen uran ja perhe-elämän yhdistämisestä ei perinteikkääseen tapaan alleviivata. Sen sijaan Bengtzonin työmaailman paineet suhteessa kotielämään ilmenevät hieman yllättävällä tavalla. Jostain syystä perheen tai etenkin aviomiehen oleminen tukholmalaisessa, keskiluokkaisessa ympäristössä tuntuu pikkaisen irralliselta.

Nobels testamenteRuotsalaiset osaavat tehdä sujuvaa draamaa ja jännitystä, on kyse sitten tv-tuotannoista tai elokuvista. Luontevat näyttelijät, sutjakkaat, joskin melko yllätyksettömät juonet ja uskottavat hahmot toimivat osina ja luovat eheän kokonaisuuden. Vika on vain siinä, että ne muistuttavat kovasti toisiaan, ja mikä oli Millennium-trilogian ongelma, toistuu myös Nobelin testamentissa. Jatko-osan haiskahdus lyö tähänkin elokuvaan sarjamaisuuden tunnun ja televisiomaisen leiman.

Yhtä hyvin esimerkiksi juuri televisiossa nähty kolmiosainen Kuningataruhri (2010) olisi voinut saada ensi-iltansa elokuvateatterissa ja Nobelin testamentti näyttäisi televisiossa esitettynä juuri sinne tuotetulta, laadukkaalta tv-sarjalta. Digitaalitekniikan aikakauden liian terävät kuvat jättävät kaipaamaan rosoa tuttuun ja kliiniseenkin tukholmalaiseen miljööseen, rikostrilleristä kun on kuitenkin kyse. Missä on se viimeistely, visio ja estetiikka, joka tekisi sujuvasta viihdetrilleristä elävän kuvan? Kysymys lienee yleisemminkin ajankohtainen, kun tuoreet Oscar-voittajat Hugo (2011) ja The Artist (2012) muistuttavat intohimolla elokuvan syntyajasta.

Silti pohjoismaisena yhteistyönä toteutettu trilleri on vakaata peruslaatua ja sen hyvärytmiseen poljentoon voi huoletta puoleksitoista tunniksi heittäytyä. Elokuvan keston puolesta on onnistuttu ja tiivis tunnelma säilyy, kun juonenkäänteitä ei ole venytetty äärimmilleen.

* * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 2,5 / 2 henkilöä


Powered by Preview Networks