Nightmare 2 – painajainen jatkuu valkokangas

Myönnän heti alkuun auliisti sen, että Nightmare 2 – painajainen jatkuu on käsityskykyni ulkopuolella sekä elokuvana että ilmiönä. Esiteineille suunnattu mukatrilleri on veretön, seksitön ja jännitteetön, ja tekijöiden rima ollut todella matalalla sekä tarinan että toteutuksen suhteen.

Mutta tämä Salatut elämät -sarjan sivutuote on luultavasti juuri sellainen kuin tekijät ja fanit haluavat. Sen puolesta todistavat fanikiertue ja ensimmäisen osan yli 100 000 teatterikatsojaa. Itselleni elokuva oli hämmentävää katsottavaa. Se on todella huono. Mutta koska tekijöillä ei ole ollut yritystäkään parempaan ja viimeistään K12-ikäraja on karsinut kaikki särmät, lopputulos ei sytytä edes niin huono että se on hyvä -näkökulmasta. Se on vain ankean tasainen, 75 minuuttia kestävä saippuaoopperan jakso.

Nightmare 2:een pätee tismalleen samat asiat kuin edelliseenkin osaan. Idea sopii hyvin teinikauhuiluun, mutta hälläväliä-toteutus ja saippuaoopperaestetiikka tekevät lopputuloksesta kammottavan.

Slasher-elokuvista pinnallisesti mallia ottanut Nightmare – painajainen merellä sijoittui risteilylaivalle, jossa kaveriporukan kimppuun hyökkäsi murhaaja. Painajainen jatkuu saarella, johon uusia sekä edellisosasta selvinneitä hahmoja on kerääntynyt erinäisten aasinsiltojen kautta. Saari tapahtumapaikkana on sinänsä oiva valinta kirveshippasille. Pakoon ei pääse, ja käsikirjoittajien moderni kirous eli kännykät voidaan kuitata syrjäisen sijainnin aiheuttamalla toimimattomuudella.

Panokset elokuvassa ovat matalalla, vaikka jatkuvat lähikuvat ja dramaattinen taustamusiikki yrittäisi toista väittää. Loppujen lopuksi ollaan enimmäkseen huolissaan siitä, että jotain pahaa on tapahtumassa ja kävellään paljon paikasta toiseen. Kirvestä ja moottorisahaakin vilautellaan elokuvan alkupuolella, mutta alhaisen ikärajan takia niitä ei käytetä edes jännitteen luomisessa. Kunhan roikkuvat mukana. Jopa halpamaiset säikyttelykohtaukset loistavat poissaolollaan.

Sinänsä saippuaoopperamaisuus kauhuelokuvasarjassa ei ole kaukaa haettua. Mitä pitemmälle sarja jatkuu, sitä oudommaksi – saippuamaisemmaksi – juonenkäänteetkin yleensä käyvät, kun tarinaa pitää jatkaa ja jatkaa. Nightmare 2:nkin suuri paljastus murhaajan henkilöllisyydestä sopisi hyvin ihan oikeaankin teinikauhuiluun.

Enimmäkseen vaikuttaa siltä, että tekijöiden käsitys teinikauhuelokuvista on syntynyt rikkinäinen puhelin -leikin kautta. Muutamia juttuja on saatu kohdilleen, mutta loppu on käsittämätöntä siansaksaa. On ällistyttävää, miten hyvin tarinassa on esimerkiksi vältetty sekä saippuaoopperoille että teinikauhuelokuville usein olennaisten seksin ja moraalin käsittely. Etenkin, kun mukaan on otettu juoneen mitenkään liittymätön kolmen kimppa -kohtaus, jossa bro-henkiset sivuhahmot pääsevät tositoimiin. Tietysti mitään ei näytetä, onhan kyseessä elokuva, jonka yhdeksänvuotiaskin pääsee vanhemman seurassa katsomaan.

Nuo kaksi sivuhahmoa ovat muuten poikkeus muuten niin tönkössä ja vakavassa näyttelijäkaartissa. Hömelöitä naistenmiehiä luontevasti näyttelevä parivaljakko tuo myös elokuvaan sen kipeästi kaipaamaa huumoria.