Neljä pientä aikuista valkokangas

Selma Vilhunen lukeutuu kiinnostavimpiin suomalaisiin nykyohjaajiin. Hän on aiemmissa pitkissä näytelmäelokuvissaan Tyttö nimeltä Varpu (2016) ja Hölmö nuori sydän (2018) käsitellyt yksilöiden kautta yhteiskunnallisia aiheita viisaasti eli ilman alleviivaa osoittelua oikeasta ja väärästä. Vilhusen elokuvissa kaikissa hahmoissa, myös epämiellyttävissä, on inhimillisiä ja samaistuttavia piirteitä, mikä johtaa mahdollisuuteen tulkita tarinaa ja sen teemoja eri näkökulmista. Vilhunen nostaa esiin tärkeitä aiheita, mutta ei pakota niiden tulkintaa valmiiseen muottiin vaan enemmänkin johdattaa katsojan muodostamaan asioista oman näkemyksensä. Tämä on elokuvissa rikkautta.

Teemojen painottamisessa on myös vaaransa. Jos yhteen elokuvaan mahdutetaan monta painavaksi miellettävää teemaa, kaikkien syventävämpi käsittely ei välttämättä onnistu. Osa elokuvassa esiin nousevista aiheista voi jäädä ohuesti motivoiduiksi, mikä heijastuu myös elokuvan kerrontarakenteeseen esimerkiksi suvantokohtina, joissa tarina jää etsimään uomaansa. Vilhusen aiemmissa elokuvissa tältä ei ole täysin vältytty ja vastaavaa on havaittavissa myös hänen uusimmassa elokuvassaan Neljä pientä aikuista.

Alma Pöysti ja Eero Milonoff esittävät keski-ikäistä ja keskiluokkaista pariskuntaa, Juuliaa ja Matiasta. Heidän suhteessaan kaikki näyttäisi olevan hyvin makuuhuonetta myöten. Taloudellisia ongelmiakaan ei vaikuttaisi olevan, sillä Juulia toimii kansanedustajana ja Matias kirkkoherrana.

Onnellisen parisuhteen pinnan alla piilee kuitenkin karikko, sillä Matiaksella on suhde. Kun se selviää Juulialle, hän ei alkuromahduksen jälkeen haluakaan eroa vaan sallii Matiaksen toisen kumppanin ja suo myös itselleen vapauden toiseen suhteeseen. Keskiöön nousee polyamoria eli monisuhteinen ihmissuhdemuoto, jossa ihmiset ovat suhteessa useamman kanssa ja kaikki osapuolet ovat tietoisia tästä. Yksiavioisuuteen kulminoituvassa kulttuurissamme polyamoriaan suhtaudutaan vähintäänkin varauksellisesti, vaikka ihmiskunnan historiassa se ei ole mitenkään tuntematonta. Juuliallekin polyamorian autuudet avautuvat kirjoista, mutta elämällä on tapana heittää eteen asioita, joista opaskirjoissa ei aina kerrota.

Aihe on kiinnostava ja Vilhunen tarkastelee sitä elokuvassaan viisaan neutraalisti. On perusteltua kysyä, pitääkö ihmisten yksityisyyden piiriin kuuluvat asiat yhteiskunnassa aina tunkea johonkin tiettyyn muottiin vain muiden miellyttämiseksi vai pitäisikö ihmisillä olla aidosti vapaus ja mahdollisuus elää ihmissuhteitaan parhaaksi katsomallaan tavalla. Tai onko lopulta kyse edes vapaudesta vai onko avoin monisuhteisuus vain uusi nimitys jo vallitseville tavoille elää ja muodostaa ihmissuhteita. Yhtä ja ainoaa vastausta ei ole, ja Neljä pientä aikuista herättää pohtimaan omaa suhtautumistaan asiaan ja esitettyihin kysymyksiin.

Kaksituntinen elokuva toimii kerronnallisesti kohtuullisen hyvin. Tarinan keskiö säilyy Juuliassa ja Matiaksessa sekä kummankin toisessa suhteessa. Elettävä arki ja ympärillä olevat ihmiset ja yhteiskunta asettavat omia haasteitaan valitulle elämäntavalle, mutta sivujuonteista ei tule hallitsevia. Tarina etenee sinänsä hyvin, mikä ylläpitää katsomisjännitettä, mutta temaattisesti elokuva jää hieman toistamaan samoja asioita jättäen samalla syventämättä henkilöhahmojen motiivien osalta olennaisiakin asioita.

Suurin kysymys kytkeytyy Matiakseen. Hänen osaltaan jää hämäräksi, miksi Matias on aikanaan edes ryhtynyt vakituisen parisuhteen ulkopuoliseen suhteeseen. Elokuvassa asia ikään kuin sivutetaan ilmeisen humoristiseksi tarkoitetulla lohkaisulla ”liukastui pimppiin”. Syrjähypyn heikkoa motivointia sillä ei kuitenkaan kuitata. Suhteessa siihen, että Matias on pappi, aiheeseen liittyvä moraalinen problematiikka jää kovin keveän pohdinnan varaan ja oikeastaan vain Matiaksen ja Pertti Sveholmin esittämän vanhemman kollegan välisiin keskusteluihin. Tosin niistäkään ei aukene Matiaksen toimien perimmäinen syy. Milonoffin esittämän Matiaksen kohtaloksi tuntuu jäävän läpi elokuvan kannettava alistunut ilme, joka kuvastaa lähinnä miehen sisäistä hämmennystä siitä, ”miksi minä olen tällaiseen ryhtynyt”.

Elokuvassa on muitakin irralliseksi jääviä asioita. Yksi on Juulian suolistosairaus, jonka ympärille on rakennettu muutama kohtaus, mutta ei muuta. Vaikutelmaksi jää, että aihe on koettu tärkeäksi ja haluttu tarinaan mukaan, mutta sitä ei ole kyetty kirjoittamaan osaksi tarinaa siten, että sairaudella olisi jokin sisällöllinen merkitys. Sairaudella ei ole läpi tarinan kantavaa ulottuvuutta, vaan se jää lähinnä huomioksi ja muutaman kohtauksen perustaksi.

Pienistä ongelmallisuuksistaan huolimatta Neljä pientä aikuista on ihmissuhde-elokuvana kiinnostava, vakavasti otettava ja ajatuksia herättävä. Saara Cantellin Sisaruksiin (2023) verrattuna matkaa jää kurottavaksi, mutta tämän joulun tarjonnasta Neljä pientä aikuista on se aikuisten elokuva.