Muskettisoturi valkokangas

End of Daysin ohjaaa Peter Hyams on jostain käsittämättömästä syystä ohjannut Alexandre Dumas’n seikkailuklassikon Kolme muskettisoturia. Käsittämätöntä ensinnäkin siksi, että huolimatta alkuperäisteoksen vetävästä tarinasta, käsikirjoittaja Gene Quintano on onnistunut raapustelemaan vain yllätyksettömän, kliseitä vilisevän tekstin. Toisekseen siksi, että Kolme muskettisoturia on sovitettu elokuvaksi "muutamaan" kertaan. Se alkaa kääntyä Dumas’ta vastaan. Alkuperäisteksti väsyy.

Hyamsin versiossa D’Artagnan (Justin Chambers) kokee vääryyttä lapsuudessaan, kun kirkon miekkamiehet käyvät pistämässä hänen vanhempansa hengiltä. Yllätys, yllätys, muskettisoturin poika alkaa janota kostoa, harjoittaa itsestään uskollisen Planchetin avulla mestarillisen miekkamiehen ja lähtee Pariisiin liittyäkseen kuninkaan joukkoihin. Mutta muskettisoturit ovat poissa muodista ja juovat pois pahaa mieltään. Kuitenkin elokuvan pahikset, kardinaali Richelieu ja tämän käskyläinen, Febre, suunnittelevat kuninkaan suistamista vallasta. Taustalla vilautetaan historiallista tilannetta, jossa Espanja ja Englanti puristivat Ranskan väliinsä. Yksin D’Artagnan pystyy palauttamaan järjestyksen ja lopulta muskettisoturitkin nousevat puolustamaan kuningastaan.

Ei siis kovin omaperäistä tai uutta. Ohjaus ja käsikirjoitus ovat jäykkiä eikä elokuvaa pelasta edes näyttävä näyttelijäkaarti, joka koettaa tehdä paperisista hahmoista hengittäviä. Catherine Deneuve on suorastaan huono kapinallisena kuningattarena, joka laskeutuu viemäriin tavallisen kansan pariin. Justin Chambers hoitelee miekallaan niin naiset kuin miehetkin. Mena Suvari on neito hädässä eikä mitään muuta. Tim Roth näyttelee taas pahaa sekopäätä, jonka luomiseksi ilmeisesti riittävät mustat vaatteet ja mielipuolinen mulkoilu yhdellä silmällä. Stephen Rea on kardinaali, joka heiluttelee piispan mekkonsa verenpunaisia helmoja ja kävelee pikkurilli pystyssä. Hauskaa?

Muskettisoturi kompastuu kliseisiin, vaikka ohjaaja pyrkii erilaiseen miekkojen mittelöön lainaamalla Aasiasta. Kieltämättä elokuvan ainoita valopilkkuja ovat muutamat taistelukohtaukset, jotka ovat kung-fu-taiturin Xiong Xin Xinin kynästä. Mies on tehnyt mm. Jet Lin stuntteja. Mutta jos tarkoitus oli tehdä kung-fu-versio muskettisotureista, pahasti meni pieleen. Sellaiseen tarvitaan kunnon henkilöhahmot, huumoria, seikkailua ja suurten tunteiden leiskuntaa. Ja toimintaelokuvaan tarvitaan toimintaa. Nyt lähinnä kalisutellaan lämpimikseen.