Värikylläistä kiveshuumoria

Ohjaaja David Koepp on tullut tutuksi tunnettujen toimintaelokuvien käsikirjoittajana. Miehen pitkälle listalle mahtuvat esimerkiksi Jurassic Park (1993), Vaarallinen tehtävä (1996) sekä Maailmojen sota (2005). Ohjaajanakin Koepp on ehtinyt tehdä muutamia elokuvia, jotka eivät ole niittäneet suuremmin mainetta. Koeppin tuorein ohjaus, Mortdecai, on hänen tähän asti näyttävimmin roolitettu ja markkinoitu elokuva. Mainetta ohjaus tuonee, mutta ei kenties sellaista kuin tekijät olivat toivoneet.

MortdecaiEric Aronsonin käsikirjoitus perustuu Kyril Bonfigliolin kirjaan Don’t Point That Thing at Me. Kun maalausten restauroija murhataan ja työn alla ollut taideteos varastetaan, Britannian tiedustelupalvelu pääsee rahakkaan mysteerin jäljille. Kadonnutta taulua metsästämään lähetetään Charlie Mortdecai (Johnny Depp), hämärissä bisneksissä velkaantunut taiteentuntija.

Ehdan englantilaisen herrasmiehen tavoin hän kuljettaa rinnallaan uskollista miespalvelijaansa Jockia (Paul Bettany). Vaimo (Gwyneth Paltrow) jää agentti Matlandin (Ewan MacGregor) iskuyritysten armoille ja aloittaakin pian myös oman varjo-operaationsa. Lisäksi kaikenkarvaiset alamaailman hahmot kiinnostuvat Mortdecain tekemisistä. Heidän joukossaan kansainvälinen terroristi, kiinalaisia ja venäläisiä mafiosoja sekä muutama aateloitu pervertikko – kaikki uusintavat kuluneita stereotypioita. Kun tämä sekalainen seurue alkaa sohia minne sattuu, itse kunkin kivekset ovat vaarassa.

MortdecaiVisuaaliselta ilmeeltään Mortdecai on värikylläinen ja maskeeraus on tahallisen ylilyötyä. Nopeasti leikatut slapstick-kohtaukset vuorottelevat animoitujen voice-over -välijaksojen kanssa. Itse asiassa elokuva vaikuttaa ottavan mallia Wes Andersonin karamellinvärisistä satumaailmoista, mutta epäonnistuu. Andersonin tarinoissa ja henkilöissä on kiinnostavia eskapistista metatasoja, joita tyyli tukee. Koeppin kikkailu on vain kikkailua.

Elokuvan toisteisin elementti ovat vaivaannuttavat ja Deppillekin harvinaisen ylinäytellyt dialogit, joissa ei paria poikkeusta lukuun ottamatta sanota mitään. Tuntuu käsittämättömältä, että vuonna 2015 tiimillinen elokuvateollisuuden huippunimiä uskoo siihen, että yleisö jaksaa nauraa puolitoista tuntia päähenkilön viiksille. Siis ihan vain sille, että päähenkilöllä on viikset. Nauraa pitäisi jaksaa myös sanalle ”pallit” ja muille miehisten sukupuolielinten lempinimille. Vai pitäisikö tästä päätellä, että tekijöinä oli tiimi entisiä huippunimiä.

MortdecaiMortdecai on paitsi alatyylinen myös maailmankatsomukseltaan arveluttava. Se on jopa genressään häiritsevän seksistinen, rasistinen ja homofobinen. Elokuva on kirpeä muistutus elokuva-alan mieskeskeisyydestä: tietynlaisesta poikien keskinäisestä hassutteluklubista, jossa tapahtuu surullisen vähän kehitystä. Naishahmojen toimijuus typistyy lantion keinunnalla harhauttamiseen. Samalla elokuva tulee tietysti typistäneeksi miehet kuolaaviksi koiriksi, jotka hypnotisoituvat heti, kun kynähameeseen paketoitu naisolento kopsuttaa paikalle.

Elokuva on kuitenkin ennen muuta ajanhukkaa, josta ei jaksa edes provosoitua. Päällimmäisenä mielessä pyörii yksinkertainen kysymys: miten ihmeessä tämä on tullut tehtyä?

*
Arvostelukäytännöt


Powered by Preview Networks