Monica in the South Seas – Monica Etelämerellä valkokangas

Sami van Ingenillä, suomalaisen kokeellisen elokuvan veteraanilla, on jännittävä yhteys ohjaaja Robert J. Flahertyyn (1884–1951). Flahertya pidetään dokumentaarisen elokuvan ”isänä”, sillä hänen ohjaamansa ja käsikirjoittamansa Nanook, pakkasen poika (1922) -mykkäelokuva on nimetty maailman ensimmäiseksi dokumenttielokuvaksi. Flahertyn tytär Monica Flaherty on nimittäin van Ingenin isotäti, ja häneltä van Ingen peri suvun elokuva-arkiston, jonka materiaalia elokuvantekijä on hyödyntänyt myös aiemmissa elokuvissaan.

Samasta arkistosta van Ingen löysi materiaalia matkalta, jonka Monica Flaherty teki 1975 Samoalle, Savai’in saarelle. Tavoitteena oli kerätä ääniraita, jonka Flaherty halusi liittää isänsä ja äitinsä Frances H. Flahertyn vuonna 1926 valmistuneeseen Moana, auringon poika -mykkäelokuvaan. Ääniraita valmistuikin vuonna 1981, Moana with Sound -versiota ei tuolloin julkaistu kuvamateriaalin huonon laadun vuoksi. Van Ingen oli myöhemmin mukana restauroimassa kuvamateriaalia, ja elokuva julkaistiin vihdoin vuonna 2014. Monica Flaherty oli itse ollut lapsena perheensä mukana kuvausmatkalla, joka kesti lähes kaksi vuotta. Näistä materiaaleista syntyi Monica in the South Seas – Monica Etelämerellä, jonka van Ingen on ohjannut ja käsikirjoittanut yhdessä Mika Taanilan kanssa.

Elokuva tekee näkyväksi sekä länsimaisen katseen ”eksoottisiin” kulttuureihin että ne monimutkaiset valtasuhteet, joita dokumentaarisen elokuvan tekemiseen aina liittyy. Esimerkiksi: keitä valitaan kameran eteen ja miksi, tai millainen mahdollisuus kuvattavilla on vaikuttaa siihen, miten heitä kuvataan. Isä-Flaherty oli halunnut kuvata katomassa ollutta perinteistä polynesialaista elämäntapaa mahdollisimman ”autenttisesti”, vaikka – samoin kuin hänen aiemmassa Nanook-elokuvassaan – tämä tarkoitti monien kohtausten lavastamista, jotta ne näyttäisivät länsimaisen katsojan silmin kiinnostavammilta ja aidommilta. Moanaa nimitetäänkin nykyään yleisesti dokufiktioksi.

Arkistomateriaalissa matkalla mukana ollut dokumenttiohjaaja Richard Leacock muistelee Robert J. Flahertyn sanoja – miten elokuva yhtä lailla näyttää asioita kuin sulkee toisia asioita kuvarajan ulkopuolelle, ja miten kameran katse on kuin hevonen, jolla on silmälaput, ”se näkee vain suoraan eteensä”.

Samaan aikaan elokuva kertoo koskettavasti yrityksestä eläytyä menneisyyteen ja menneisyyden äänimaailmaan sekä siitä, miten äänet voivat herättää kuvan eloon. Esseemäinen, monikerroksinen Monica Etelämerellä kuvaa herkästi elokuvan taikaa, sen tekemiseen liittyviä eettisiä kysymyksiä ja hienovaraisia yhteyksiä, joita elokuva voi luoda läpi vuosikymmenten sekä halki maantieteellisten ja kulttuuristen etäisyyksien.