Ja äitiäs kans

Quebeciläinen elokuvaohjaaja Xavier Dolan on ehtinyt nuoresta iästään huolimatta saavuttaa paljon. Kiitelty ja palkittu elokuvantekijä säväytti ensimmäisen kerran vuonna 2009 ollessaan 20-vuotias. Osittain elämänkerrallinen esikoisohjaus I Killed My Mother perustui ohjaajan omaan ristiriitaiseen äitisuhteeseen. Viiden vuoden jälkeen Dolan palaa aiheen äärelle uudestaan elokuvassa Mommy.

MommyElokuvan keskiössä on yksinhuoltaja Diane (Anne Dorval), joka joutuu arvioimaan rakkautensa riittävyyttä teini-ikäisen poikansa Steven (Antoine-Olivier Pilon) kohdalla. Kiinteän suhteen omaan äitiinsä luonnut nuori on väkivaltaisten purkausten johdosta kuin kävelevä ruutitynnyri. Kanadan lakiin lisätty uusi pykälä mahdollistaisi pojan huostaanoton hoitolaitokseen, jos Diane niin tahtoisi.

Apua tilanteeseen tarjoutuu naapurissa asuvan perheenäidin ja sapattivapaata viettävän opettajan Kylan (Suzanne Clément) kautta. Nainen löytää yhteyden poikaan ja ystävystyy myös Dianen kanssa. Tiivis ja toisiaan tukeva kolmikko elää hetken autuuttaan, mutta ulkopuolelta tulevat paineet horjuttavat räjähdysherkkää rakennelmaa.

Dolanin kyvyt elokuvantekijänä terävöityvät ohjaus ohjaukselta. Mommy on hieno esimerkki siitä, kuinka parikymppinen ohjaaja ei ole kadottanut omaleimaista ehdottomuuttaan. Hän pitäytyy edelleen kiinni itselle tutuissa teemoissa ja linjauksissa, mutta ei sorru myhäilemään omaa erinomaisuuttaan.

MommyVaikka elokuva jakaa paljon yhteneväisyyksiä aiempien ohjausten kanssa, niin Dolanin tyylistä on tullut kokonaisvaltaisempaa. Poissa ovat ornamentaaliset kuvat, joiden vankina ohjaajan ilmaisu turhan usein oli. Samalla myös ensimmäisten elokuvien subjektiivinen, lähes päiväkirjamainen, tulokulma on häivytetty. Laurence Anywaysin (2012) myötä miehen teokset ovat alkaneet olla kiitettävästi muutakin kuin vain oman sukupolvensa taiteellisia heijastumia.

Perhe, sen sidokset ja niistä irtautuminen ovat edelleen läsnä, mutta näkökulma on kuitenkin vaihtunut ja problematiikkaa on uskallettu viedä pidemmälle. Elokuvan käsittelytapa on ymmärtäväistä, mutta ei sorru tarjoamaan tässä mielessä turhan helppoja vastauksia.

Ongelmanuori Stevestä muodostuu elokuvan kuuma peruna. Mieshahmona hänen roolinsa on kaksisuuntainen. Toisaalta kyseessä on hauras lapsi, joka on lähes sairaalloisesti kiintynyt omaan äitiinsä. Toisaalta hän on aggressiivinen mies, joka kokee mustasukkaisuutta ja voimakkaita tunnepurkauksia. Nulikkamaisesti käyttäytyvä hahmo on ikäkynnykseltä juuri siinä vaiheessa, jossa irtautuminen omasta äidistä käynnistyy. Kasvatuslaitoksessa nuoruutensa viettänyt Steve ei kuitenkaan tunnu tätä piirrettä omaavan.

MommyI Killed My Mother käsitteli voimakasta irtautumisprosessia lähtökohtaisesti juuri nuoren päähenkilönsä, Hubertin kautta. Äidin kanssa käydyt jatkuvat yhteenotot ajoivat nuorta miestä itsenäistymiseen ja oman tilan löytämiseen. Mommyssa irtautumisen kysymys konkretisoituu enemmän äitiin. Onko hän valmis päästämään omasta lapsestaan irti, koska elintilan jakaminen tuntuu aina vain mahdottomammalta?

Valtiolliset instituutiot ja kasvatuksen ulkoistaminen nousevat uudestaan esille. Esikoisohjauksessa tämä siirtopesäke oli koulukoti, johon Hubert lähetettiin, Mommyssa puolestaan samaa asiaa ajaa hoitolaitos, joka ottaa vastaan ongelmanuoria. Kyse on eräällä tavalla vanhemmuuden pettämisestä ja vastuun siirtämisestä. Vaikka sävy on kriittinen, niin se ei ole yksinomaan tuomitseva.

Dianen kohdalla kyse on uhrauksista ja peloista. Poikansa lähes oidipaalinen kiintymyssuhde tekee tilanteesta problemaattisen. Onko nuorukainen koskaan valmis päästämään irti äidistään, vai pitääkö irtautuminen tehdä pakolla? Taustalla leijuu myös perheväkivallan pelko.

Elokuvan kolmas päähenkilö Kyla on opettaja. Änkytyksestä kärsivä ujohko nainen on jätetty tietoisesti hieman epämääräiseksi, mikä on hyvin tyypillistä Dolanin hahmokäsittelyssä. Hänen elokuvissa henkilöt harvoin sanovat asioita suoraan tai jos niin tekevätkin, niin enemmän tai vähemmän kaarrellen. Silti juuri opastajan ja ymmärtäjän rooli tuntuu olevan Dolanin elokuvassa kaikista monimuotoisin. Mommyn kohdalla fiksuinta on kiinnittää huomiota hahmon ristiriitaisuuksiin. Kyla pakenee oman sopusointuisen elämän ahtautta, ja löytää paikkansa rikkonaisten ihmisten keskeltä, jossa hän tuntee olevansa osa kokonaisuutta.

MommyElämä yksilötasolla rakentuu hyvin kapeaan kehykseen. Tämä käy ilmi niin kuvainnollisesti kuin myös kirjaimellisesti. Elokuva on kuvattu erikoisella kuvasuhteella, niin sanotussa neliöformaatissa. Mustat palkit luovat ahtaan lokerikon, jossa henkilöillä on hädin tuskin tilaa hengittää. Eräässä kohtauksessa elämän nautinnollisuudesta hullaantunut Steve työntää nämä palkit sivummalle, jolloin elokuva asettuu tilavampaan laajakuvaan. Tällainen kuvasuhteilla operointi oli läsnä jo Dolanin aikaisemmassa ohjauksessa Tom at the Farm (2013).

Huomionarvoista on myös musiikin käyttö. Musiikkikappaleiden runsas hyödyntäminen on indietyylisissä elokuvissa enemmän tapa kuin poikkeus. Halpa ja väsynyt tunnelmointikeino onnistuu yleensä korostamaan vain ohjaajan kokemattomuutta. Mommyssa pop-potpuri kuitenkin tarjoaa kerrontaan sävyä ja vaihtelevuutta. Raskaan ja ahtaan elämän keskellä ne suovat hetken pakoa ei vain päähenkilölle vaan myös katsojalle.

Mommyssa kommunikoivat sen sulavan huumaava kuvakieli ja sisällön monimuotoisuus. Aiemmin visuaalisen ilmaisunsa vankina operoinut ohjaaja on viimeistään nyt päässyt sen herraksi. Elokuva on Dolanin tämänhetkisen uran hienoin ohjaustyö ja myös osoitus siitä, että nuori tekijä on löytänyt oman äänensä.

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 4,2 / 6 henkilöä




Powered by Preview Networks