Pilviperheen maantiematka

Millerit voisi olla yksi vuoden räävittömimmistä komedioista, jos tarina paahtaisi alusta loppuun turbovaihteella eikä huumorin taso nykisi. Elokuva ei tunnu missään vaiheessa tarpeeksi vapautuneelta. Tätä taustaa vasten satunnainen räävittömyyskin tuntuu laskelmoidulta – voin kuvitella, kuinka tuotantoyhtiössä on pohdittu seuraavia lukuja: ”Kuinka paljon katsojia mahdamme karkottaa, jos näytämme turvonneen kiveksen? Entä kuinka paljon saamme houkuteltua, jos laitamme Jennifer Anistonin strippaamaan?”

We’re the MillersDavid (Jason Sudeikis) myy ruohoa huumepomoksi nousseen college-kaverinsa Bradin (Ed Helms) alaisena ja nauttii velvollisuuksista vapaasta elämästään. Kun jengiläiset putsaavat Davidin ruohokätkön, hän joutuu kuittaamaan hävikin ryhtymällä huumemuuliksi. Tavara pitää tuoda Meksikosta, ja räjähtäneen näköinen David pelkää kärähtävänsä tullissa pelkästään ulkonäkönsä vuoksi.

Kun David hoksaa, ettei mikään maailmassa vaikuta niin luotettavalta kuin yltiöpositiivinen ydinperhe. Hän luo Millerit – uusioperheen, johon kuuluvat diilerin lisäksi strippari Rose (Jennifer Aniston), koditon teini Casey (Emma Roberts) ja yksinkertainen naapurinpoika Kenny (Will Poulter). Siinä sitten huristellaan huumeilla lastatulla matkailuautolla ja seurataan kuinka ”perhe” huomaa nauttivansa yhdessäolosta ja alkaa lähentyä.

We are the MillersRoad movie -juonipohjaan rakennetussa Millerit -elokuvassa on yksi merkittävä ongelma: sen pitäisi olla räväkämpi ja röyhkeämpi. Se ei mene tarpeeksi pitkälle, sillä tekijät lyövät asuntovaunun jarrut pohjaan juuri, kun juttu on menossa rivoksi. Tuloksena on tasapainottelu alatyylisen huumorin ja sanaleikkien välisessä limbossa. Se ei tietenkään tarkoita, ettei elokuva olisi hauska. Se vain voisi olla paljon enemmän.

Esimerkiksi kelpaa kohtaus, jossa meksikolaispoliisi vaatii porukalta lahjukseksi tonnin tai suihinoton. Koska rahaa ei ole ja poliisi tuntee vetoa miehiin, päädytään puimaan, kuka perheen miehistä suorittaa toimenpiteen. Kohtauksen lopputulos on: ei kukaan. Kohtaus on elokuvan hauskimpia, mutta olisiko rohkeampi loppuratkaisu tehnyt siitä hauskemman? Laskelmointi ei ole ikinä tehnyt hyvää komedioille.

Tästä huolimatta Millereissä on myös hyvät puolensa. Will Poulterin vakuuttavasti esittämä Kenny on yksi niistä. Hänen viattomuutensa, naiiviutensa ja säälittävyytensä ovat kuin toisesta leffasta. Tästä huolimatta hahmo uppoaa elokuvan hylkiökastiin kuin paraskin palikka. Ilman häntä Millereissä ei olisi lainkaan inhimillisyyttä.

We are the MillersPoulteriin verrattuna muut näyttelijät ovat ainoastaan kelvollisia. Jason Sudeikis ylikasvaneena pilvikauppiaana tuo vahvasti mieleen Seth Rogenin roolit samankaltaisissa elokuvissa. Jennifer Anistonin striptease-kohtauksen pitäisi olla jokaisen 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa televisiota katselleen teinipojan päiväuni. Ei ole yllätys, että tässä joukossa Emma Robertsin pahasuinen mutta epäkiinnostava Casey jää armotta paitsioon.

Hahmokehitys on hoidettu siististi. Perheen yhdentyminen ei tapahdu sormia napsauttamalla vaan kokemukset vaikuttavat oikeasti yhdistävän heitä. Epäonnistujien porukasta tulee lopulta useiden käänteiden yhdistämä aito amerikkalainen ydinperhe. Onneksi loppuratkaisu paljastaa, etteivät he ole parantuneista puitteista huolimatta menettäneet röyhkeää perusolemustaan.

* *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 2 / 4 henkilöä


Powered by Preview Networks