Mietaa valkokangas

Sanonta kuuluu: menneeseen ei voi palata. Suomalainen indie-elokuva on kuitenkin viime aikoina yrittänyt sitä pontevasti, eikä Mietaa ole poikkeus. Paikallishistorian huminaa tutkitaan nostalgisissa muistelmissa nuoruuden päiviin. Paikallisuutta käytetään erikoisuutena maailmanluonnissa, mutta tarinoissa luotetaan universaaleihin teemoihin, kuten nuorten kapinaan ja rakkauden huumaan.

On uudenvuodenaatto 2003 ja kaikki tiet vievät Mietaan seuratalolle Kurikassa. Tiina (Iida Hietamäki) on juhlistamassa vuoden vaihtumista kavereidensa kanssa, mutta suunnitelmiin tulee muutos, kun he lähtevät etsimään Tiinan teinisiskoa (Annu Valtasaari) juhlista. Mietaalle on tullut myös keikalle Mika (Eelis Kakkonen) bändeineen. Mikan ja Tiinan yhteinen menneisyys ottaa kipinää etsintämatkalla. Siiderinhuuruisen illan aikana piilotellaan salapulloja järjestysmiehiltä, törmäillään tuttuihin naisten vessan jonossa ja istutaan kahvilla Jeesus-bussissa.

Mietaa hakee vuosituhannen vaihteen ilmapiiriä kuvissaan ja ääniraidalla. Se ammentaa estetiikassaan paljon saman ajan musiikkivideoista. Puvustus ja kampaukset on tehty tarkasti aikakauden tyyliä mukaillen ja vievät nostalgiannälkäiset katsojat mukanaan aikamatkalle. Osa aikakauden tavoittelussa ja uudenvuoden juhlahumussa onkin samaistuttavuudessaan onnistunutta ja universaalia, mutta Mietaan vahva paikallisuuden tunne toimii myös sitä vastaan.

On selvää, että Mietaa on Pohjanmaalla legendaarinen paikka, mutta sen merkitys ei ehkä ulkopaikkaluntalaiselle aukea yhtä hyvin. Tarina tuntuu tästä syystä hieman sisäänpäin kääntyneeltä nuoruudenmuistelulta. Hyperpaikallisuuden rinnalla komedia itsessään on hyvin yleismaailmallinen, mikä vie pohjaa sen omalta maailman rakentamiselta.

Huumorissa mennään välillä reippaasti farssin puolelle. Varsinkin peräpukamista kärsivän järjestysmiehen sivujuoni muiden järkkäreiden kanssa tuntuu täytteeltä jo täyteen henkilögalleriaan. Keskittyminen tiettyihin tarinoihin olisi antanut enemmän tilaa syventyä henkilöhahmoihin ja tarinankäänteisiin. Lopputulos versoilee moneen suuntaan ja osa tarinoista jää hieman roikkumaan ilmaan. Elokuva on itsenäinen jatko-osa Kasinolle (2020), mutta vaikka tarina ei pohjalleen esiosaa kaipaa, niin kenties henkilögallerian tunteminen antaa katsojille enemmän.

Vahva oman seudun rakkaus voi olla elokuvalle voimavara, mutta pelkkä paikallisuus ei riitä luomaan elokuvalle toimivaa maailmaa. Mietaa luottaa siihen, että autenttisuus luo tarvittavan kontekstin ympäristölleen ja keskittyy aikakauden rakentamiseen. Ratkaisulla on puolensa, mutta lopputuloksessa on katsojana hieman vaikea navigoida.