Mielensäpahoittaja taipuu valkokankaallekin

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun kuulin, että on tämmöinen elokuva tekeillä. Epäilytti, miten Tuomas Kyrön hirtehinen huumori taipuisi valkokankaalle ja olisivatko näyttelijävalinnat osuvia. Kieltämättä hieman kävi mielessä myös se, vieläkö Kyrön luomasta itsepäisen jäärän hahmosta riittäisi ammennettavaa.

Epäilykset osoittautuivat turhiksi. Mielensäpahoittaja on viihdyttävä ja koskettava elokuva, joka toimii omana taiteellisena kokonaisuutenaan.

MielensäpahoittajaMielensäpahoittajan hahmo syntyi alun perin YLE:n radiokuunnelmasarjaa varten. Fiktiivinen hahmo on jatkanut elämäänsä useamman kirjan sekä niistä dramatisoitujen näytelmien muodossa. Samalla mielensäpahoittajan puheenparsi on elänyt omaa elämäänsä taiteellisten tuotosten ulkopuolella. Käsi ylös, jos et ole koskaan nähnyt Facebook-päivitystä, joka alkaa sanoilla: ”Kyllä minä niin mieleni pahoitin…”.

Hahmon suosion vuoksi elokuva olisi voinut helposti mennä metsään. Sekä liiallisten vapauksien ottaminen että liika uskollisuus alkuperäisteokselle ovat monien kirjallisuuteen pohjautuvien adaptaatioiden riskeinä. Mielensäpahoittajan elokuvakäsikirjoituksen takana ovat elokuvan ohjannut Dome Karukoski ja kirjailija Tuomas Kyrö. Yhteistyö on ilmeisen onnistunutta. Mielensäpahoittaja jatkaa elämäänsä valkokankaalla tunnistettavassa muodossa, mutta kuitenkin niin, ettei elokuva jää pelkäksi vanhan kuvittamiseksi.

MielensäpahoittajaTarina käynnistyy suo, kuokka ja Jussi -tyyppisellä kuvalla, jossa päähenkilö kääntää perunapeltoa yksin keskellä aavaa peltoaukeaa. Jo alkukuva kertoo paljon sysisuomalaisen vanhan jäärän osasta maailmassa: maailma ympärillä on saattanut muuttua, mutta hänen toimintansa ei.

Varsinaisesti kerronta nytkähtää liikkeelle, kun vanhus teloo jalkansa perunakellarissa. Rintamamiestalo perunapeltoineen jää, sitten seuraa vastentahtoinen taksimatka Helsinkiin pojan perheen luokse. Miniä ei suoranaisesti ilahdu, kun appi saapuu sotkemaan rentouttavaa viikonloppua. Hankalaa on tapoihinsa piintyneellä apellakin, kun talosta ei löydy suodatinkahvia, saunaa eikä perunakellaria. Televisiokin on väärällä kanavalla puoli yhdeksän uutisten aikaan. Sukupolvien välinen kuilu on otollinen maaperä komiikalle.

MielensäpahoittajaElokuvan kerronnallisena raamina lienee Kyrön kirjoittama Miniä (2012), jossa mielensäpahoittajan toimia tarkastellaan helsinkiläisminiän näkökulmasta. Myös elokuvassa miniän ja apen suhteet nousevat keskeiseen rooliin. Koska poika (Iikka Forss) jää maalle selvittämään isänsä asioita ja lapset ovat toisessa mummolassa, miniän täytyy pärjätä kahdestaan appiukon kanssa. Poika ja lapsenlapset jäävät tarinassa statisteiksi, joskin loppupuolella isä-poikasuhde sekä pariskunnan perhedynamiikkakin pääsevät käsittelyyn.

Antti Litja mielensäpahoittajana on luonnollinen valinta päärooliin jo siksi, että hän näytteli roolia Mielensäpahoittaja-kuunnelmassa. Mutta ei kuitenkaan pelkästään siksi. Litja on roolissaan valloittava jääräpää, joka ei epäröi kertoa mielipiteitään. Toisaalta kaiken paasauksen takaa paljastuu yksinäinen, nykymaailman kanssa hukassa oleva mies. Mies, jonka aikeet ovat hyvät, vaikkakin keinot usein väärät. Mari Perankoski kiroilee ja kiukuttelee urakeskeisen miniän roolissa siihen malliin, että sympatiat kallistuvat appiukon puolelle.

MielensäpahoittajaElokuvan kantavana voimana on toimiva dialogi ja Antti Litjan roolisuoritus. Vähäeleinen visuaalinen kerronta lakonisella kertojanäänellä höystettynä luo tragikoomista otetta. Yhden perheen tarinan kautta sivutaan hieman myös yhteiskunnallista muutosta kaupungistumisineen. Sitä ei kuitenkaan tehdä liian alleviivaavasti vaan tarinan kautta. Loppuratkaisukaan ei ole liian sokerinen. Harva elokuva pystyy sekä naurattamaan, itkettämään että herättämään ajatuksia. Mielensäpahoittaja onnistuu tässä.

* * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 3,3 / 6 henkilöä


Powered by Preview Networks