Midsommar – loputon yö valkokangas

Ärsyttävien yliopisto-opiskelijoiden matka ruotsalaisen pakanakultin juhannusjuhliin ajautuu ahdistavaan psykedeeliseen seikkailuun, jonka keskiössä pohditaan Florence Pughin esittämän Danin henkilökohtaisia traumoja ja suhdetta poikaystäväänsä Christianiin (Jack Reynor). Omaperäisen tyylin omaava ohjaajakäsikirjoittaja Ari Aster ottaa vaikutteita pääasiassa itseltään, amerikkalaisista kauhuelokuvaperinteistä sekä Uhrijuhlan (1973) kaltaisista pakanamysteereistä.

Ari Asterin esikoispitkä Hereditary – Pahan perintö (2018) oli vaikuttava ensiaskel ja sen seuraaminen uudella yksin kirjoitetulla ja ohjatulla teoksella on varmasti oma haasteensa. Midsommar – loputon yö on Asterin tapa vahvistaa oma tyylinsä ja paljastaa kätensä auteurina, mutta käden vahvuudesta voi olla montaa mieltä. Elokuva uhkuu Asterin omaperäistä tyyliä, mikä tuntuu paikoittain tutun varmalta taituroinnilta, mutta joskus siltä, että ohjaaja keksi parhaat temppunsa jo edellisen elokuvan aikana. Näitä kahta elokuvaa onkin lähes mahdotonta olla vertaamatta, sillä Aster itse tuntuu pitävän lujasti tyylistään kiinni.

Hereditary oli itsevarma paluu 1970-luvun amerikkalaiseen kummitustalokauhuun. Vaikkei kummitustalot kiinnostaisikaan, toteutus tuki onnistuneesti tarinaa ja miljöötä. Ruotsiin sijoittuvassa elokuvassa, jonka alagenren kuningas on brittiläinen Uhrijuhla, standardit ovat erilaiset. Ohjaajan amerikkalainen tyyli ja kiintymys kotimaansa kauhuperinteillä leikittelyyn sopi hänen esikoispitkäänsä kuin nenä päähän, mutta tällä kertaa se tuntuu olevan ristiriidassa elokuvan paikoittain erinomaisesti toteutetun psykologisen kultistikauhistelun kanssa. Itsetietoisuuskaan ei pelasta ”tyhmät amerikkalaiset opiskelijat kauhulomalla”-trooppia täysin.

Osa Asterin vanhoista tempuista ovat kuitenkin vielä aivan käyttökelpoisia. Ohjaajalle uniikki visuaalinen tyyli ja erinomainen äänisuunnittelu luovat tunnelman joka jää mieleen. Hidas pohjustus antaa shokeeraaville ja rohkeille kohtauksille entistä enemmän voimaa. Kauhutarinan sitominen hahmodraamaan ja tunteellisiin, herkkiin aiheisiin toimii ja saa elokuvan tuntumaan fiksummalta kuin mitä se oikeastaan on. Tosin tälläkään saralla esikoisen tasolle ei ylletä, sillä opiskelijanuoret ovat huolineen vaikeampi ottaa tosissaan ja myös useammat näyttelijäsuoritukset jäävät vaillinaisiksi. Onneksi Florence Pugh on pääosassaan kuitenkin tyydyttävä, muuten emotionaalisista kohtauksista olisi kadonnut iskuvoima täysin.

Mysteerien käsikirjoittajana Aster loistaa ehkä urallaan tällä hetkellä parhaiten. Tälläkin kertaa hänen elokuvansa tyydyttävimpiin osiin kuuluvat erilaiset vinkit, jotka paljastavat pikkuhiljaa avautuvan tarinan suunnat. Osa asioista tuntui hieman liiankin selviltä, mutta uudelleenkatseluiden myötä löytää varmasti ensikatselulla missattuja vinkkejä ja sidoksia elokuvan universumiin liittyen. Tämä tekee Asterin elokuvien katselusta hauskaa ja virikkeellistä, tylsän ja ennalta arvattavan sijaan.

Midsommar – loputon yö on taidolla tehty kokonaisuus, joka varmasti kiinnostaa genren ystäviä. Elokuva on virikkeellinen, shokeeraava ja pääosin erittäin miellyttävä katsoa. Suurimmaksi ongelmaksi nousee käsikirjoituksen amerikkalaisuus, jota on haastava olla huomaamatta alagenren historian ja miljöön puitteissa, vaikka kyseessä olisi kuinka itsetietoista leikittelyä. Asterilta toivoisi joko uskaliaampaa hyppyä erikoisempaan elokuvarakenteeseen ja kykyä irtaantua amerikkalaisesta kauhuperinteestä, tai pysymistä americanan puitteissa mitä hän niin taidokkaasti osaa käsitellä.