Viesti mereltä valkokangas

Tämänkaltaiset romanttisenmakeat Hollywood-satuelokuvat ovat yleensä elokuvakriitikkojen keskuudessa tavattu teloittaa ensinäkemältä. Ja joskus näkemättä lainkaan. Tiedä sitten, kertooko kuoppaaminen enemmänkin nirhaajasta itsestään kuin nirhatusta elokuvasta. No, oli miten oli - silti mieleeni muistuu vuosikymmenen takainen, vanha betonielementtitehtaan ronski työkaverini, joka siinä takapuolta raapiessaan kehitti pettämättömän teorian katsomisenarvoisen elokuvan tunnistamiseksi: jos kriitikko haukkuu, katso se, mutta jos kriitikko kehuu, unohda se.

Viesti mereltä on sokerialan edustajana sinänsä hankala ja kitulias teloitettava, koskapa se sattuu käsittelemään inhimillisesti katsoen poikkeuksellisen tärkeää teemaa eli sitä, miten elämä jatkuu menetyksen jälkeen. Vai jatkuuko se lainkaan. Elokuvan tarina kytkee satumaisen sattuman kautta yhteen miehen ja naisen, joilla molemmilla on takanaan kivulias menetys. Rannikolla asuva veneenrakentaja Garret Blake (Kevin Costner) on kaksi vuotta sitten menettänyt kuolemalle vaimonsa, joka on kuitenkin edelleen läsnä kaikessa mitä Garret tekee tai jättää tekemättä. Hän on täysin menneisyytensä vanki ja kykenemätön tarttumaan uuteen, jota edustaa Theresa Osborne (Robin Wright Penn), Chicagolaisen lehden lentävä tutkija, itsekin vasta toipumassa yksinhuoltajana avioerosta. Käynnistyy pitkä ja mutkikas tilinteko menneisyyden ja tulevaisuuden välisen kalterimuurin poistamiseksi, jossa rakkaus uuteen merkitsee viilaa ja toivoton rakkaus vanhaan ja menetettyyn liian aikaisin saapuvaa vartijaa.

Costner iskee

Huolimatta asetelmasta Viesti mereltä siirtyy nopeasti ihmettelemään, miksi juuri mies ei avaudu. Turhan yksioikoisesti mies leimataan luolaan pakenevaksi parannusta kaipaavaksi pieneksi pojaksi naisen edustaessa aikuisuutta, avoimuutta ja keskustelevuutta. Elokuvan läpimenevä kamppailu käydäänkin miehen sielusta, jota maustaa Paul Newmanin näyttelemä Garretin isä, joka vaimon lähdettyä nostelemaan löysi oman elämänsä viinasta. Siinä, että Viesti mereltä keskittyy niinkin voimakkaasti Garretin hahmoon, lepää elokuvan karikko. Ja sen nimi on Kevin Costner.

Garretin hahmo on rakennettu niin merkittäväksi, ja miksei olisi, Costnerhan on yksi elokuvan tuottajista - mutta hahmon haltuun ottamiseen tarvittaisiin aivan eriluokan otetta. Nyt Costner haahuilee elokuvan läpi sillä samalla ohuella unissakävelijän intensiteetillä kuin niin monesti aiemminkin. Kun ei ole lahjoja eikä karismakaan oikein riitä. Ja tiedän tasan tarkkaan, että tästä on olemassa jyrkästi eri käsityksiä. Sitä paitsi ainahan voi väittää, että nukkumatti-Costnerin näyttelijätyö symboloi henkilöhahmon sisäistä epävarmuutta ja arkuutta tässä uudessa elämäntilanteessa, jota tunteiden myrskyisät ristiaallokot huuhtovat kuin yksinäistä tuohikanoottia aavalla ulapalla. No joo, sanonpa vaan, että verratkaa Paul Newmaniin.

Eli kovin helposti elokuva luiskahtaa ruotimaan miehen sielunelämän luolastoa, vaikkakin valitettavan stereotyyppisellä näkemyksellä. Ja kun tähän lisää mojovasti sokerisen ja hempeilevän tarinankerronnan pakahduttavine tunteineen varustettuna alleviivaavalla musiikilla sekä yllättävällä mutta kovin laskelmoivan oloisella lopulla, niin arvaa missä mennään. Tuotantoyhtiö katsastaa 30-50-vuotiaiden naiskatsojien markkinoita. Voi, voi sitä hilpeää näkyä, kun synkän elokuvasalin oviaukosta sisään katoaa joukko villisti ilmassa rimpuilevia aviomiesten ja poikaystävien jalkoja.

No leikki leikkinä. Ei Viesti mereltä nyt alansa patologisempia tapauksia ole. Siinä on kuitenkin varsin jäntevä ja huolellisesti kerrottu tarina, jota säestävät pääosiltaan hienot näyttelijät. Jos siis pidät Kevin Costnerista ja etsit tunnekylläisen romanttista viihdykettä, niin olet löytänyt etsimäsi. Vahinko vain, että elokuvan mies-nais-asetelma on kuin suoraan jostain viiden pennin pehmeäkantisesta ihmissuhdeoppaasta.