Meren äärellä valkokangas

Näyttelijänä hyvin nykyaikaisia naiskuvia tehnyt Angelina Jolie on valinnut ohjaajana yllättävän vanhanaikaisen tyylin. Hänen elokuvissaan nousee esiin kiinnostus elokuvahistoriaan, ja jos edellinen elokuva Murtumaton (2014) oli kunnianosoitus David Leanin sotaeepoksille, niin uusin Meren äärellä ammentaa inspiraationsa Välimeren rannikolta. Italialaista ja ranskalaista 1970-luvun taitteen tyyliä hakeva elokuva on elegantti ilmestys, joka tietää juuri, mitä se innoituksensa kohteilta haluaa.

Taiteilijapariskunta Roland (Brad Pitt) ja Vanessa (Angelina Jolie) saapuvat pieneen ranskalaiseen kalastajakylään, jotta Roland saisi viimeisteltyä keskeneräisen kirjansa. Vanessan pakenee masennustaan pillerien turruttavaan hiljaisuuteen ja Roland avautuu ongelmistaan paikalliselle baarinpitäjälle (Niels Arestrup) hukuttaessaan omaa pahaa oloaan pullonpohjalle. Omilta ongelmilta harhautusta tarjoaa kuitenkin samaan hotelliin majoittunut nuori pari (Mélanie Laurent ja Melvil Poupaud).

Alkoholinhuuruisena avioliittokriisinä alkava Meren äärellä muuttuu nopeasti tirkistelytarinaksi. Avioliiton satamaan vasta astuneiden nuorten arki tarjoaa Rolandille ja Vanessalle ikkunan menneisyyteen, ja pian pelkkä tarkkailu ei riitä pariskunnalle. Itsensä asettaminen osaksi Lean ja François’n tarinaa antaa heille illuusion siitä, että he voivat muuttaa nuoren pariskunnan kohtalon ja sitä kautta omansa. Laurent’n ja Poupaud’n esittämät hahmot jäävät tarkoituksella tyhjiksi, jotta heitä tarkkaileva pariskunta voi sen omilla odotuksillaan täyttää.

Elokuva rytmittyy oudosti ja kärsii näyttelijätyön epätasaisuudesta. Brad Pitt tuntuu taistelevan pitkien ranskankielisten kohtauksien kanssa ja hänen roolisuorituksensa kärsii aina, kun kieli muuttuu englannista. Jolie taas tekee rohkeita valintoja kuvatessaan Vanessan masennusta. Voimattomuus kuuluu hänen äänessään ja murtuneessa olemuksessaan, mutta luonnollisuus jää välillä glamouria hakevien poseerauksien taakse. Monica Vittin tai Jacqueline Bisset’n mieleen tuovat kuvat ja liikkeet ovat suoria kunnianosoituksia, mutta ne eivät sovi yhteen Jolien tekemien valintojen kanssa.

Elegantilta näyttävä elokuva tavoittaa ulkoisesti aikakauden ja inspiraationa toimineiden elokuvien tyylin. Murtumattomassa eeppisen kuvallisen tyylin loihtinut Roger Deakins on vaihtunut Michael Haneken uskottuun kuvaajaan Christian Bergeriin, joka on tavoittanut aikakauden valon ja värit upealla tavalla. Intiimimpi kuvallinen kerronta kokeilee rajojaan enemmän kuin Murtumaton, jolle tarina ei tarjonnut yhtä paljon vapauksia. Ellen Mirojnickin puvustus ja Gabriel Yaredin musiikki täydentävät illuusion aikakaudesta.

Angelina Jolie on saanut luotua hakemansa näyttävän salonkidraaman, mutta unohtanut syyn, miksi hänen ihailemansa elokuvat ovat vielä niin arvostettuja. Korean ulkokuoren sisällä on hengittävä tarina täynnä raakaa tunnetta, ja tätä ei Meren äärellä tavoita. Jännite ei jaksa pitää elokuvaa elossa ja se muuttuu laahaavaksi tarinaksi. Kuoren särkyessä ei sisältä löydy tarpeeksi vakuuttavaa elokuvaa, jotta Meren äärellä yltäisi esikuviensa tasolle.