Menneisyys valkokangas

Iranilainen Ahmad (Ali Mosaffa) on jättänyt vaimonsa Marien (Bérénice Bejo) Pariisiin ja palannut takaisin kotimaahansa. Neljän vuoden jälkeen Ahmad palaa virallistamaan avioeron ja tapaamaan Marieta sekä tämän tyttäriä aiemmasta liitostaan ennen Ahmadia. Mariella on nyt uusi kumppani Samir (Tahar Rahim), jonka perhekuviot ovat myös haasteelliset, sillä Samirin vaimo makaa koomassa ja huolehdittavana on työ pesulan omistajana sekä pieni Fouad-poika (Elyes Aguis).

Elämme uusperheiden aikakautta. Nykyään on melko tavallista, että molemmilla puolisoilla on lapsia aiemmista liitoista, ja exien ja kenties näiden uusien puolisoiden ja heidän lastensa kanssa ollaan tekemisissä. Jos homma toimii, se voi olla kaikille rikkaus, mutta ongelmatonta se harvoin on.

Oscarilla elokuvasta Nader ja Simin: ero (2011) palkitun Asghar Farhadin uusin elokuva kertoo juuri tästä.

Aikuiset yrittävät saada solmussa olevalle elämälleen selvyyttä ja tehdä päätöksiä. Marien teini-ikäinen tytär Lucie (Pauline Burlet) ei pysty hyväksymään Samiria kotiinsa ja perheeseensä, Samir puolestaan epäilee, onko Ahmadin ja Marien suhde sittenkään ohi. Stressaantunut Marie toivoo, että Ahmad selvittäisi mikä Lucien vihaisuuden ja vetäytymisen todellinen syy on. Ja sitten ovat pienet Fouad ja Léa (Jeanne Jestin), jotka jäävät vähän jalkoihin aikuisten myrskyissä.

Menneisyys on pienessä arkirealismin kuvauksessaan hyvin todentuntuinen ja uskottava. Elämä tapahtuu nukkavierusti keskeneräisten kotiprojektien keskellä tässä ja juuri nyt, vaikka mennyt vaikuttaakin kaikkeen nykyhetkessä ja tulevassakin. Näyttelijät ovat niin taitavia, että heidän unohtaa näyttelevän. Bejo palkittiin Marien roolistaan tänä vuonna Cannesissa parhaana naisnäyttelijänä. Lapsia esittävät Burlet, Aguis ja Jestin. Heidän reaktionsa ovat niin todellisia kuin lasten reaktioiden voi kuvitella vastaavassa tilanteessa olevan. Mukana ei ole mitään alleviivattua tai yliampuvaa.

Karikkoja kuitenkin on. Ahmad liitelee neljän vuoden poissaolon jälkeen kuin pieni pyhimys selvittelemään Marien perheen kuvioita. Lapset, jotka tuskin muistavat eilistä, rakastavat lähes ventovierasta miestä. Kuin sipuli, kerros kerrokselta tapahtumien arkinen mysteeri avautuu Ahmadille, ja hänen toimestaan muillekin asianosaisille. Spekulaatioita Samirin vaimon kooman syistä esitetään. Ahmadin rooli on hieman kornilla tavalla olla kaikkivoipainen katalysaattori asioiden selvittämiselle ja purkamiselle, niin kivulias kasvun tie kuin se jokaiselle onkin.

Häiritsevää on myös, miten Ahmad, ja alun etäännytetyn kuvauksen jälkeen Samirkin, näytetään positiivisessa ja sympaattisessa valossa, mutta Mariesta luodaan monella tapaa epäkypsä ja itsekeskeinen hahmo. Vai ollaanko Ranskassa vieläkin niin liberaaleja, että tupakointi raskaana ollessa on ihan ok? Tupakka-kysymys sivuutetaankin kuin vain yleiseurooppalaisesta velvollisuudentunnosta, ohimennen lauseen mittaisella moralisoinnilla. Mietona tuomiona ehkä, mutta se ei suinkaan ole ainoa Mariea kritisoiva oletus.

Loppua kohden edetään silti tyydyttävämpään ratkaisuun, jossa asioille ja ihmisille on paikkansa ja ymmärryksensä. Eri osapuolten näkemykset ja hätä huomioidaan. Lohduttomuutta on maailmassa riittämiin, eikä Menneisyys siitä vapauta. Se summaa kuitenkin yhden perheen tapahtumat ja arjen tragedian ja sen syyt eheällä tavalla. Väärinkäsitysten jälkeen voi vielä korjatakin jotain.