Hain dollarihymy

Jos joku ihmistä jaksaa kiinnostaa, on se yhdistelmä mystistä vedenalaista ja siellä vaanivaa hirmupetoa. Hirmuhait eivät näytä menevän pois muodista, tehtiin niistä sitten Sharknado (2013) -tyyppistä katastrofiparodiaa, realistisen uskottavaa sukeltajakuvausta ilman erikoistehosteita Open Waterin (2003) tyyliin, tai tiede kohtaa luonnon ja kuinkas sitten kävikään -opetusvideota á la Renny Harlin ja Deep Blue Sea (1999).

The MegJonnekin haimaisen dollarihymyn irveeseen ja käsikirjoittajatiimin ja tuottajien kainalopierun hajuiseen aivoriiheen sijoittuu Jon Turteltaubin ohjaus Megalodon (2018). Hämäykseksi samaan aikaan on laskettu vesille toinenkin samanniminen tekele (Megalodon, 2018), jota ei kuitenkaan Suomessa valkokankailla nähdä. Vertailun vuoksi olisi voinut olla hupaisaa tarkistaa, miten irvokasta menoa tämä Michael Madsenin tähdittämä hairaina olisi tarjoillut.

Joukko syvän meren tutkijoita löytää Mariaanien haudan syvimmäksi luullun kohdan alta lämpimän vyöhykkeen, jossa majailee myös eräs epätoivottu kaveri, megalodon. Tämän reilu parikymmenmetrisen hirmuhainhan piti olla jo pari miljoonaa vuotta sitten sukupuuttoon kuollut. Kun tutkimusalus jää megalodonin töytäisemänä meren pohjalle pulaan, hälytetään apuun aiemmin vastaavissa pelastustilanteissa säntäillyt Jonas Taylor (Jason Statham). Tutkijaryhmän johdossa hääräävät tiedemies Zhang (Winston Chao) ja tämän sukellusoperaatioihin jatkuvasti solahtava tytär Suyin (Li Bingbing), sekä rahamiehenä koko tutkimusyksikön rahoittanut miljardööri (Rainn Wilson).

The MegAjan hengen mukaisesti on taustajoukoksi koottu etnisesti tarkkaan laskelmoitu monikulttuurinen tiimi. Kovin kauas stereotypioista ei ole jaksettu soutaa, sillä musta mies on edelleen se läpändeerosta heittävä rento jäbä, koodauksen ja hakkeroinnin taitava mimmi puolestaan ranteisiin asti tatuoitu oudokki, coolisti söhrytukkainen jenkkiversio Lisbeth Salanderista. Asetelma on kuitenkin niin överi joka tavalla, että se lähinnä hymähdyttää. Tämä satavarman sympaattinen joukko kun taistelee uskollisesti yhdessä selättääkseen jälleen yhden esihistoriallisesta primitiivisyydestä kumpuavalla raivolla riehuvan eläimen.

Megalodonista löytyy tuttavallisesti niin Cameronin Abyssia (1989) kuin Spielbergin Tappajahaita (1975), mutta toisin kuin vaikkapa ikävästi takaraivoon kytemään jäävä Open Water, se ei ota itseään kovin vakavasti. Open Water oli kylmäävä ja psykologiseen jännitteeseen luottava kuvaus kahdesta oman onnensa nojaan jäävästä sukeltajasta haiparven armoilla, ja viime aikojen yksi onnistuneimpia haielokuvia. Megalodon on tehty megabudjetilla, ja mukana on myös kiinalaista tuotantorahaa, mikä näkyy isosti, jopa alleviivaavan töksähtelevästi.

The MegLeffa perustuu Steve Altenin The Meg -romaanisarjaan, ja todennäköisesti käsikirjoitustiimi on ammentanut siitä, mitä on ollut saatavilla, eli tehtävänä on ollut siirtää älytön tarina esihistoriallisesta merihirviöstä valkokankaalle puhtaasti viihdetarkoitusta palvelemaan. Megalodonin itseironisen kepeä sanailu tekee parituntisesta haisekoilusta kuitenkin siedettävän. Niin sanotut vakavammat kohtaukset ovat niin poskettoman kökköjä ihan kaikilla tasoilla, että koko roskan voi huoletta heittää camp-laatikkoon. Miksikään luonnenäyttelijäksi ei esimerkiksi pääurosta esittävästä Jason Stathamista ole, ja hän taitaa kaikkien onneksi sen haistaa itsekin.

Suureellisuudesta huolimatta vedenalaiset animaatiot tai itse hai eivät ole kovin vakuuttavia, saati pelottavia. Toisaalta elokuvan ikärajakin kertoo siitä, että mitään kauhumässäilyä ei tässä ole haettu. K12 siis tarkoittaa, että 9-vuotias pääsee aikuisen seurassa katsomaan elokuvan, jonka pääsanoma tuntuu jälleen kerran olevan, että ihmiselle ei luonto ryppyile, tai käy huonosti! Juuri nyt ilmastonmuutoksen kriittisillä hetkillä räpistelevälle ihmiskunnalle tämä on aika väljähtänyt viesti. Toisaalta muistetaan antaa opetus siitä, miten tieteen ei pidä kaikkea sorkkiman, tai luontoäiti hermostuu kohtalokkain seurauksin.

* *
Arvostelukäytännöt