Matka minuksi valkokangas

Henkilökohtaiset blogit ovat jo vuosien ajan olleet oleellinen osa käyttäjälähtöistä internetiä. Tämä integroituminen on myös johtanut siihen, että kuvien ja tekstien täyttämät digitaaliset sisällöt peittävät helposti tekijän taakseen. Kiinnostus ihmisiin blogien taustalla on toiminut lähtökohtana Mina Laamon dokumenttielokuvalle Matka minuksi.

Elli, Laura ja Juulia ovat eri elämäntilanteissa eläviä naisia, joita yhdistää blogimaailma. Anoreksiaa sairastanut Elli on pyrkinyt irtaantumaan anoreksia-aiheisesta blogistaan ja palaamaan takaisin yliopistoelämään. Bloginsa kautta masennuksesta kertova Laura uskoo, että muutto Japaniin voisi palauttaa itseinhossa eletyn elämä takaisin raiteilleen. Muotiblogia pitävän Juulian introvertti luonne puolestaan on ristiriidassa hänen suuren seuraajamäärän ja julkisuuskuvansa kanssa.

Matka minuksi on lopulta hyvin vähän dokumentti blogeista tai edes blogikulttuurista. Kyseessä on enemmänkin katsaus kolmen parikymppisen naisen elämään, jota heijastaa tietty riittämättömyyden tunne. Tämä näyttäytyy jokaisen päähenkilön kohdalla erillä tavalla.

Elokuvan lähin vertailukohta lienee tänä vuonna aiemmin ilmestynyt Esa Illin ohjaama Toiset tytöt. Teokset operoivat saman aiheen ääressä, vaikka edustavatkin niin päähenkilöidensä iän, lajityypin kuin myös rakenteen puolesta erilaisia kokonaisuuksia.

Molemmat elokuvat ovat tärkeä osa nykyistä keskustelua tytöistä ja nuorista naisista. Samalla ne kuitenkin jakavat myös yhteiset rakenteelliset ongelmat. Alle puolentoistatunnin kesto on riittämätön kolme erillistä tarinaa sisältävälle henkilövetoiselle dokumentille. Rajallinen mitta antaa kokonaisuudelle niukasti lihaa luiden ympärille.

Elokuva on rakenteellisesti hyvin katsantomainen ja siten myös pohjustamaton. Päähenkilöt eivät sinällään jää etäisiksi, mutta kokonaisuuden ydin tuntuu häilyvän jossain sanomattomien rivien välissä. Ongelma tuskin olisi niin suuri, jos kolmella ydintarinalla olisi selkeämpi yhteinen kehys tai dramaturginen kaari.

Nuoria naisia yhdistävä blogimaailma on kuitenkin sivuroolissa ja riittämättömyyden tunne ei temaattisesti nido tarinoita tarpeeksi hyvin yhteen. Ellin ja Lauran henkilötarinat keskustelevat parhaiten keskenään, ja naisten eri elämäntilanteet luovat asetelmaan vaihtelevuutta. Juulia ei sen sijaan löydä tästä kolmikosta täysin paikkaansa. Mielenkiintoinen henkilökuva olisi sen sijaan ollut jo yksistään dokumentin arvoinen.

Laamon ohjauksellisesta ammattitaidosta kertoo kuitenkin se, että hajanaisuudestaan huolimatta teos pääsee katsojaa lähelle. Tekijät ovat olleet mukana naiskolmikon elämässä hyvinkin henkilökohtaisina hetkinä. Kokonaisuuden sykkivä sydän muodostuukin luottamuksesta tekijöiden ja kuvattavien välillä.

Ellin ja hänen äitinsä väliset keskustelut luovat kuvan suhteesta joka on kantanut läpi vaikeimpien hetkien. Lauran istunnot terapiassa tuovat puolestaan masennuksen ongelmat nuoren naisen suusta konkreettisesti esille. Läpinäkyvyys saavuttaa vahvan läsnäolon tunteen, joka on kaukana halvasta tirkistelystä. Vaikka teoksen yhtenäisyys hapuilee, niin naisten tarinat rakentuvat oikeutetusti juuri päähenkilöidensä kautta.

Tämä korostuu myös tekijöiden viisaana ratkaisuna häivyttää katsoja tapahtumien äänettömäksi seuraajaksi. Naisten omat kertojaäänet kuljettavat tarinoita luontevasti ilman katkonaiselta tuntuvia irtohaastatteluja. Elokuva näyttää myös kauniilta, mikä on kiitettävästi ollut enemmän sääntö kuin poikkeus moderneissa kotimaisissa dokumenteissa. Pehmeästi valaistu ja kuviltaan harkittu elokuva on visuaaliselta kieleltään herkkä ja hallittu.

Matka minuksi on ongelmineenkin hieno elokuva. Päähenkilöidensä elämässä kiinni oleva dokumentti sivuttaa laajemman blogikulttuurin käsittelyn henkilöfokuksen tieltä. Vaikka yhtenäinen kehys tästä kärsiikin, niin ratkaisussa on myös puolensa. Näkökulmassa kun on väkisinkin yleistämisen ja asenteellisuuden vaara. Nyt avoin ja välittävä teos antaa tilaa juuri niille, joille se kuuluu.