Mies ja myytti

Nelson Mandela (1918–2013) oli sekä että mies myytti. Verta ja lihaa oleva mies on kuollut, mutta myytti ja siitä kasvava mytologia elävät ja tulevat elämään ja kasvamaan vielä pitkään. Mandela käsitetään länsimaissa usein yksioikoisesti vapauden symbolina ja apartheidin lopettajana, mutta myös ristiriitaisempia tulkintoja miehen elämäntyöstä voi kuulla, jos asiaa kysyy vaikkapa Etelä-Afrikan buurivähemmistöltä, zuluilta tai Inkatha-puolueen vanhoilta aktivisteilta. Mutta Nobelin rauhanpalkinto on ja pysyy, ja sen mies sai varmasti ansiosta.

Mandela: Long Walk to Freedom Ensimmäisenä Mandelan elämää ja myyttiä valkokankaalla tämän kuoleman jälkeen ehättää käsittelemään ohjaaja Justin Chadwick, joka tunnetaan televisiosarjojen, kuten Kolea talo ohjaajana. Chadwick on ohjannut myös kaksi pitkää draamaelokuvaa, joista toinen on Suomessakin valkokankaalla nähty Kuningattaren sisar (2008). Ikävä kyllä miehen seuraava ohjaustyö The First Grader (2010) ei päässyt meillä edes videolevitykseen. Tämä tosipohjainen tarina kertoi inhimillisellä lämmöllä kuvatun tosipohjaisen tarinan vanhasta Mau Mau -kapinallisesta, joka halusi oppia lukemaan vielä viimeisenä tekonaan. Tämä elokuva oli varmasti yksi tekijöistä, jotka vakuuttivat tuottajat Chadwickin kyvyistä.

Mandela: Pitkä tie vapauteen perustuu Mandelan omaelämäkertaan, josta William Nicholson on työstänyt käsikirjoituksen. Kirjaa lukematta on vaikea arvioida adaptaation uskollisuutta, mutta karsimista on varmasti jouduttu suorittamaan runsaalla kädellä, sillä Mandelalla oli pitkä ja vaiherikas elämä, johon limittyvät osaltaan Afrikan poliittiset kuviot ja Etelä-Afrikan moderni historia, ja myös länsimaisten kauppakumppanien ambivalentti suhde Etelä-Afrikkaan ja sen kanssa tehtävään kauppaan, sekä tietenkin kysymys universaaleista ihmisoikeuksista.

Mandela: Long Walk to Freedom Liekö syy käsikirjoituksessa vai ohjaajan kokemattomuudessa, mutta Mandelan elämän ja myytin megalomaaninen koko ja painoarvo ovat olleet ohjaajalle ja ehkä koko tiimille liian iso pala purtavaksi. Mutkat vedetään hövelisti suoriksi. Elokuva sortuu suurmieselokuvien pahimpaan helmasyntiin, elämän kuvittamiseen hetkittäisinä otoksina sieltä täältä edustavia instant-polaroideja napsien. Ensin välähdys lapsuudesta, sitten ehkä siirtymäriitti, sitten ollaankin jo aikuisia ammattilaisia, ja liki 30 vuotta vankilassakin sujahtavat kuin siivillä ohi. Kohta ollaan jo presidentti ja lastenlasten ympäröimä harmaahapsi, ja näin tuli kotialbumi silmäiltyä.

Mihinkään ei ehditä tarttua tai syventyä, kun koko pitkä ja vaiherikas elämä ja ura aviomiehenä, poliitikkona, maailman kuuluisimpana poliittisena vankina ja vapauden personifikaationa pitää ehtiä kartoittamaan kahdessa tunnissa. Nyt elokuvan pituus on jo liki kaksi ja puoli tuntia, eikä sekään riitä likimainkaan ja samalla siinäkin on liikaa. Elokuvalta puuttuu valitettavasti fokus, ja samalla siitä puuttuu kaikki. Inhimillistä tarttumapintaa ei ole riittävästi, mies myytin takana jää etäiseksi ja vieraaksi, vaikka Idris Elba tekeekin parhaansa Mandelan roolissa. Sama etäisyys ja karikatyyrimäisyys vaivaa Winnie Mandelasta välittyvää kuvaa. Tästäkään ei voi syyttää Naomie Harrisia, joka tekee voitavansa antaakseen hahmolle elämän.

Mandela: Long Walk to Freedom Elokuvassa käytetään Mandelasta toistuvasti nimeä Madiba, joka oli Xhosa-heimoa edustaneen Mandelan klaaninimi. On sinänsä ironista, että Mandelasta käytetään yleisesti etunimeä Nelson, vaikka tämä oli brittiläistä kulttuuriperintöä edustavan ja ihanteena pitävän koulun antama nimi pojalle nimeltä Rolihlahla. Nimi tarkoittaa muuten enteellisesti häirikköä ja riidanhaastajaa, jollainen Mandelasta sittemmin tulikin, joidenkin mukaan jopa terroristi tämän noustua ANC:n johtajaksi. ANC vaati Afrikkaa takaisin, mutta nykyään on jo lupa kysyä kenen Afrikkaa? Valkoihoisten kulttuuri kun on jättänyt jo lähtemättömät jälkensä, myös ne hyvät.

Elokuvassa sivuutetaan miltei kokonaan Mandelan suhde omaan heimoonsa, ja taasen oman heimonsa suhde muihin heimoihin. Tämä on sääli, sillä heimo- ja klaani-identiteetti on monissa Afrikan maissa paljon määräävämpi kuin kolonialismin ehdoilla luodun valtion idealle perustuva identiteetti. Mandela oli saanut hyvän kasvatuksen ja koulutuksen, koska oli Xhosa-heimon kuninkaallisen suvun vesa. Hänestä tuli asianajaja ja suhteellisen varakas mies, jonka elämäntapa oli kopio valkoisesta keskiluokkaisesta ihanteesta. Tämän takia kaikki, varsinkaan eri heimoa edustaneet tai mustien townshipien köyhät, eivät pitäneet Mandelaa automaattisesti edustajanaan saati johtajanaan. Tähän elokuvassa vain viitataan.

Mandela: Long Walk to Freedom Mandela oli ilmeisestikin kovin ristiriitainen persoona, ja onneksi elokuva ei sorru antamaan hänestä liian siloteltua ja ihannoitua kuvaa. Viittaukset lukuisiin naissuhteisiin ja jopa kotiväkivaltaan tuovat hieman rosoa muuten niin kiiltävään ihmisoikeustaistelijan haarniskaan. Tulevina vuosina Mandelan elämään tullaan palaamaan vielä lukuisia kertoja elokuvan muodossa. Toivottavasti kuitenkaan Spielbergiä köykäisemmät tekijät eivät yritä tehdä monumentaalisia järkäleitä. Etelä-Afrikan rotuerottelun vääryydet ja ihmisoikeusrikkomukset olivat niin ilmiselviä ja kammottavia, että niitä ei voi käsitellä pelkästään kylmien faktojen ja vuosilukujen kronologisena paraatina. Tarvitaan elämänmakuisia ja ihmisen kokoisia tarinoita.

* *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 2 / 5 henkilöä


Powered by Preview Networks