Sekamelska

Maleficent – Pahatar on hämmentävä elokuva. Sekametelisoppaan on sekoitettu elementtejä eeppisestä fantasiasta, Twilight-melodraamasta ja lapsellisesta Disney-huumorista. Erikoisesti rakennetussa käsikirjoituksessa on aineksia esiosaksi, mutta merkittävä osa tarinasta kerrotaan jonkinlaisena Prinsessa Ruususen sisarteoksena Pahattaren näkökulmasta.

MaleficentTarina alkaa useita vuosia ennen Ruususen tapahtumia. Pahatar on siivekäs keiju, joka hallitsee fantasiaolentojen asuttamaa Moorsin taikavaltakuntaa. Siellä Pahatar rakastuu eksyneeseen Stefan-poikaan (Sharlto Copley), joka myöhemmin katoaa vuosien ajaksi jahdatessaan mainetta ja kunniaa – asioita, joita Pahatar ei kykene ymmärtämään.

Vuosia myöhemmin läheisen valtakunnan kuningas lupaa kuolinvuoteellaan valtakuntansa sille, joka tappaa Pahattaren. Stefanista on varttunut soturi, joka tunnontuskistaan huolimatta lähtee hoitamaan tehtävää. Hän ei henno tappaa Pahatarta, mutta nousee kuninkaaksi leikattuaan keijun siivet. Petetty Pahatar janoaa kostoa ja iloinen luonnonlapsi muuttuu nopeasti yhdeksi ikimuistoisimmista Disney-pahiksista.

Tarina etenee pitkään tutun kaavan mukaan, mutta tekee lopulta muutamia kiinnostavia ratkaisuja, jotka sinkauttavat Maleficentin täysin omille teilleen. Mukana on yllättävänkin rohkeita irtiottoja alkuperäisestä Disney-leffasta, joiden vuoksi melkein toivoisi, että elokuva olisi parempi. Näillä aineksilla se nimittäin voisi olla.

MaleficentYksi parhaimmista asioista on pääosan Angelina Jolie. Teräväpiirteinen näyttelijä hallitsee animaatiovastineensa maneerit erityisen hyvin tarkasti animaatiosta näyteltyyn elokuvaan siirretyssä kohtauksessa, jossa Pahatar kiroaa pienen prinsessan.

Hahmokehitys tuntuu kuitenkin pakotetulta, sillä elokuva ei malta pysähtyä pohtimaan tapahtumien merkityksiä. Suuntaan ja toiseen poukkoileva tarina ei anna hahmoille tarpeeksi tilaa kasvaa. Pahattaresta tulee paha epäuskottavan nopeasti ja Sharlto Copleyn viihdyttävästi Etelä-Afrikan aksentilla tulkitsema Stefan jää turhankin mustavalkoiseksi hahmoksi. Hahmojen välistä jännitettä hyödynnetään paikoin, mutta siitä ei oteta läheskään kaikkea irti.

Syy tähän on ohjaaja Robert Strombergissa. Maleficent on hänen ensimmäinen ohjaustyönsä, sillä varsinaisen elokuvauransa Stromberg on tehnyt erikoistehosteiden parissa. Ja se näkyy.

MaleficentVaikka Stromberg osoittaakin hiukan kiinnostusta hahmojaan kohtaan, hän pyrkii pitämään kummallisen käsikirjoituksensa kasassa efekteillä ja spektaakkelilla. Muutaman näyttävän kohtauksen lisäksi mukana on paljon mauttomia hidastuksia ja aivan liikaa CGI:tä. Efektien vuoksi hahmot jäävät taustalle.

Astuessani ulos teatterista oloni oli lähinnä hämmentynyt. Tietyissä osissa oli ideaa, mutta kokonaisuus ei missään vaiheessa elänyt ideoiden tasolla. Tässä elokuvassa olisi ollut ainesta paljon parempaankin elokuvaan.

* *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 2,3 / 4 henkilöä


Powered by Preview Networks