Hattaratrippi kaikkivoivan nannyn käsissä

On tietysti aika epäreilu lähtökohta lähteä tekemään klassikkomusikaalin paluuversiota, kun kysymyksessä on niinkin tunnettu ja rakastettu hahmo kuin Maija Poppanen. Vertailulta ei voi välttyä, etenkin jos vuoden 1964 Disneyn alkuperäisversio on juurrutettu selkäytimeen asti. Musikaaliohjaajana kunnostautunut Rob Marshall huipputiimeineen tekee kuitenkin salonkikelpoisen sujuvaa työtä.

Mary PoppinsPoppasen luoja, australialaiskirjailija P.L. Travers ei pitänyt 1960-luvun Disney-versiosta, jossa Poppasesta oli siloteltu alkuperäiset luonteenpiirteet ja korvattu ne Julie Andrewsin valoisalla karismalla. Kirjan Poppanen on tiukka täti, joka ei tuhlaa aikaa kilttinä olemiseen, vaan lapset saavat tottua äksyyn, komentelevaan ja etäiseen hoitajaan. Disneyn oli totta kai pehmennettävä tätä kuvaa, ja mankelointi palkittiin, sillä elokuva kahmi viisi Oscar-palkintoa. Tosin on hykerryttävää leikitellä ajatuksella, miten yleisöltä olisikin vedetty matto jalkojen alta tuomalla kirjailijan näkemys Poppasesta valkokankaalle.

Nyt Maija Poppasen paluussa (2018) eletään suuren laman Lontoossa, jossa Pankin perheen lapset Anna ja Mikko ovat kasvaneet aikuisiksi. Anna (Emily Mortimer) on huoleton sinkku ja ay-aktiivi, Mikko (Ben Whishaw) puolestaan suree taannoin menehtynyttä vaimoaan ja koettaa tasapainotella talousongelmien ja kolmen lapsen kasvatuksen kanssa. Hätä ei ole kuitenkaan tämän näköinen, ja kuin sormen napsauksella saapuu Poppanen (Emily Blunt) sateenvarjoineen apuun, kuten tapana on. Ja vaikka laman keskellä ollaankin, avaa nuohooja-Jaakko (Lin-Manuel Miranda), joka on korvannut alkuperäisen Pertun, elokuvan fiilistelemällä kaunista Lontoon taivasta. Musikaali on tyylilajina eskapismia, joten heti alkumetreiltä selviää, että syvään synkkyyteen ei tokikaan vaivuta.

Mary PoppinsTyylilajiluokittelusta huolimatta musikaalikin voi ottaa kantaa. Maija Poppanen näyttää tarinana äkkiseltään mukavalta perheilottelulta, jossa laulu raikaa ja tanssijalka vipattaa, ja jossa hypätään välillä taikamaailmaan ja toisiin ulottuvuuksiin. Teemoista löytyy kuitenkin häivähdys kapitalismin kritiikkiä, ja tuoreessa versiossa Mikon ahdinko lakimiesten huohottaessa niskaan on hetkittäin käsinkosketeltavaa. Seitsemän vuoden ikäraja onkin paikallaan, eikä elokuva aivan pienimmille sovi. Alkuperäisessä versiossa Pankin perheen isän moka ja siitä vastaaminen kapitalismin kiroa pahimmillaan edustaville pankkiireille sai vielä tummempia sävyjä.

Elokuva tekee pesäeroa vuonna 1934 julkaistuun kirjaan ja myös sen ajankuvan rasismiin tuomalla tummaihoiset hahmot henkilöinä näkyviksi ja osittain tasavertaisiksi muiden kanssa. Marshall on myös todennut, että halusi sijoittaa elokuvan lama-aikaan, sillä se resonoi hänen mielestään tämän päivän poliittiseen ilmapiiriin USA:ssa. Kukapa meistä ei toivoisi taivaalta laskeutuvaa pelastavaa kättä, joka määrätietoisella mutta lempeällä otteellaan ohjaa meidät oikeisiin ratkaisuihin? Hieman mystisen Poppasen hahmon kohtalona on olla juuri hetkellinen asioiden korjaaja siellä, missä apua tarvitaan, ja jatkaa taas yksin eteenpäin. Siinäpä itsenäistä kulkijaa kerrassaan.

Mary PoppinsMarshall onnistuu nimenomaan toisintamaan Poppasen teemat ja tarinan mallikkaasti, tosin niin uskollisesti, että lähes jokaiselle laulu- ja tanssinumerolle löytyy alkuperäiselokuvasta vastineensa. Tämä on sekä ilo että taakka, sillä esimerkiksi alkupuolen sukellus vedenalaiseen maailmaan, jossa Poppanen toden teolla esittelee itsensä ja maagisen maailmansa lapsille, tuntuu muoviselta ja irralliselta. Kuten originaalissa, käytetään tässäkin versiossa animaatiota loikkaamalla omanlaiseensa päiväuneen. Tosin fantasiaa ja hattaratrippiä tarjoillaan niin runsaasti, että raja sen ja todellisuuden välillä alkaa olla häilyvä. Marshallin mieltymys 1920- ja 1930-luvun kabareehen räiskyi loistavassa Chicagossa (2002), ja kabareessa käväistään nytkin. Ikoninen Chim Chim Cheree -kohtaus rinnastetaan puolestaan lyhtyjen sytyttäjien ja valontuojien hetkeksi loistaa, ja tyylikkäästi se tehdäänkin.

Vaikka tanssi, lavastus, puvustus ja musiikki ovat kaikki aivan käypää ja huolella tehtyä, ja castingin huima kavalkadi aikamme parhaita, on Maija Poppasen paluussa silti solakka sielun mentävä aukko. Emily Blunt on muodollisesti pätevä rooliinsa, ”käytännössä joka tavalla täydellinen”, ja muistuttaa topakkana Poppasena ehkä enemmän P.L. Traversin hahmoa kuin lämmin ja laulajana säkenöivän taitava Andrews. Bluntin Poppanen jää silti eittämättä ulkokohtaiseksi. Brittinäyttelijän Poppaselle sopivaa itseriittoisuutta kuvastava ilme näyttää lähinnä siltä, kuin hän haistelisi jatkuvasti jotain pilaantunutta.

Mary PoppinsSen sijaan hurmaavaa on nähdä Julie Waltersin, Meryl Streepin ja etenkin alkuperäistä Perttua esittäneen Dick Van Dyken sekä Angela Lansburyn kaltaiset konkarit näyttämässä mallia, miten nämä hommat hoidetaan. 93-vuotias Van Dyke jopa tanssahtaa! Nämä cameot tuovat silauksen historiallisten siipien lämmintä havinaa sinänsä ihan kelvolliseen musikaaliin.

* * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 3 / 2 henkilöä