Machines valkokangas

Aina astuessani ulos sosialistisen utopian kuplasta mietin, mitä kehitysmaiden kurjuudessa on enää nähtävää? Tiedän jo, kuinka miljoonat ihmiset ympäri maailmaa kärsivät epäoikeudenmukaisista ja epäinhimillisistä työoloista, ja tiedän myös, etteivät minun ostopäätökseni heidän elämäänsä hetkauta. Kyynisyyteen on helppo turvautua sanoessaan, etteivät tekopyhäksi nyyhkyttelyksi tehdyt elokuvat onnistu vaikuttamaan minuun.

Delhiläinen esikoisohjaaja Rahul Jain on minun tavoin tunnustanut olevansa etuoikeutettu. Hänen elokuvansa Machines kuvaa gujaratlaisen kangastehtaan työntekijöitä ja heidän päivittäistä taisteluaan kärvistellä hengissä. Kahdentoista tunnin työpäivät ja vain juuri ja juuri elämiseen riittävä palkka eivät erityisemmin kannusta toteuttamaan itseään, varsinkin kun suurin osa työntekijöistä on tullut satojen kilometrien takaa vain lähettääkseen rahaa perheelleen.

Reilun tunnin mittainen dokumentti antaa yllättävän paljon ääntä tehtaan koneille. Monotoniset, kolkuttavat äänet sulautuvat yhdeksi sinfoniaksi surullisten ihmiskohtaloiden kanssa. Sydämettömät koneet pukkaavat kangasta ulos ja uupuneet työntekijät tyytyvät asemaansa. Uskalias rinnastus koneellisuuden ja inhimillisyyden välillä toimii silloin, kun ääneen päästetään joku työntekijä ja sen jälkeen leikataan koneen kalkkeeseen, sen mitäänsanomattomaan puksutukseen. Koneille on annettu kuitenkin suhteessa pituuteen aivan liikaa aikaa, ja pahimmillaan tuntuu siltä, kuin sillä olisi vain peitetty dokumentaarisen kerronnan puutteita.

Kerronta syntyy rinnastusten kautta, ja ohjaaja on tehnyt radikaalin valinnan häivyttää itsensä kokonaan. Hänen ääntään ei kuulla, mikä on vain hyvä ratkaisu, sillä näin pedataan enemmän tilaa ja painoarvoa työntekijöiden puheille. Näinä hetkinä kamera pysyy painostavasti paikoillaan, mutta muulloin liukuu hallitusti pitkin tehdasta. Hieno kuvaus on elokuvan parasta antia. Kuvat sulavasti putoavista kangasryppäistä ja kemikaalien sekoittamisesta ovat suorastaan hypnoottisia.

Elokuvan edetessä julmuus näyttäytyy yhä voimakkaampana katsojalle. Eräs lapsi kertoo, kuinka hän haluaa opetella käyttämään koneita sen vuoksi, jotta voisi tulevaisuudessa saada paremmin töitä. Toinen vanhempi työntekijä taas vastaa naiiviin kysymykseen siitä, mikseivät työntekijät järjestäydy. Koska se ei auta, johtajat hoitelevat luottamusmiehen pois päiviltä ja aina löytyy uusia työntekijöitä, jotka haluavat vain selvitä elämästään.

Elokuva jää vaikuttavuudestaan huolimatta hyvin etäiseksi kertomukseksi riistetyistä. Se on valitettavaa, sillä haastateltuihin ei synny juuri minkäänlaista tunnesidettä, joka tekisi elokuvasta arvokkaan muunakin kuin vain todisteena yhteiskunnan epätasa-arvosta. Dokumenttielokuvalta toivoisi jotakin voimakkaampaa, jotakin syvempää.

Machinesia katsoessa tulee ajatelleeksi, että toisten riistäminen on luonnollisinta, mitä maailmassa voi olla. Elokuvan lopussa vihaiset työntekijät kysyvät ohjaajalta, mitä hän aikoo tehdä heidän hyväkseen. Ohjaaja ei vastaa. Ehkä oli parempi olla edes yrittämättä.