Macbeth valkokangas

Elokuvan saralla hyödynnetään yhä aktiivisesti teatterin materiaalia. Tennessee Williams -henkiset tiiviin seurueen dialogivetoiset näytelmät taipuvat elokuvaksi ehkä varhaisempia klassikoita helpommin, mutta etenkin Shakespeare on pitänyt pintansa suosittuna elokuvasovitusten lähteenä.

Rankan murhakuvauksen Snowtownin (2011) aiemmin ohjannut Justin Kurzel tarttuu toisessa pitkässä elokuvassaan pelottomasti Shakespearen klassikkotragediaan Macbeth. Valinta on rohkea, sillä tarina vallanhalun ja syyllisyyden pudotukseen suistuvasta sotaherrasta on yksi länsimaisen kulttuurin suurista kertomuksista. Aiemmin siihen ovat tarttuneet esimerkiksi Orson Welles, Akira Kurosawa ja Roman Polanski.

Kurzelilla on vahva visio ja se käy selväksi heti elokuvan alussa, kun painajaismainen punainen vyöryy kankaalle katsojan lähes litistäen. Macbeth (2015) suhtautuu vakavasti paitsi tragedian ahdistavuuteen myös alkuperäiseen näytelmään. Vuorosanat ovat bardin kynästä, näyttelijät suoltavat monologia yksinäisyydessäkin ja näytelmätekstin ulkopuolisia, tarinaa edistäviä kohtauksia ei ole monia.

Englannissa ja Skotlannissa kuvatun Macbethin nummimaisemat ovat upeita jäätävästä värimaailmastaan huolimatta. Elokuvan visuaalinen ilme ja tunnelma tuovat mieleen Nicolas Winding Refnin Valhalla Risingin (2009). Elokuvia yhdistää myös se, että hienot maisemat jäävät molemmissa ennemmin etäisiksi mielentiloiksi kuin sisään käveltäväksi näyttämöiksi.

Macbethiin ei ole pyritty luomaan pukudraaman uskottavia ympäristöjä vaan elokuvassa pidättäydytään teatterimaisen riisutuissa tiloissa. Erona teatteriin ovat henkilölähikuvat, jotka nekin tosin häivyttävät ympäristöä.

Michael Fassbender vainoharhaisuuden ja syyllisyyden repimänä Macbethina ja Marion Cotillard turmioon houkuttavana Lady Macbethina herättävät jo itsessään positiivista kiinnostusta. Molemmat suoriutuvat vaativista rooleistaan hienosti, mutta koska elokuva ei saa vedettyä mukaan painostavaan tunnelmaansa, jäävät hahmot lähes yhtä etäisiksi kuin maisematkin. Cotillardin Lady Macbethille antamat, paikoin jopa lapsekkaat kasvot avautuvat katsojalle Fassbenderin tuskan naamiota paremmin.

Macbeth kompastuu valitettavasti sekä abstrakteja tunnetiloja tavoittelevaan kerrontaan että uskollisuuteen näytelmää kohtaan. Se jättää katsojan etäälle, aivan kuten teatterin lavakin, mutta ratkaisu ei toimi siitä yksinkertaisesta syystä, että kyseessä ei ole näytelmä.

Osa teatterin lumosta on siinä, että se pakottaa eläytymään illuusioon, sillä esimerkiksi lavasteet eivät useinkaan tarjoa valmista pöytää. Myös monologit ja tunteiden auki puhuminen ovat normaaleja teatteri-ilmaisussa. Samat elementit voivat toimia elokuvassakin, mutta helppoa se ei ole.

Kurzelin elokuva on kunnioitettava yritys, muttei silti onnistuneimpia Macbeth-tulkintoja. Se leijuttaa komeissa kuvissaan kuolemankylmää usvaa ja paahteista tuhkaa, ja houkuttelee tragedian puristavaan syleilyyn. Silti se hyppää jokaisella askeleella katsojasta etäämmäs niin, ettei sitä voi koskaan tavoittaa. Esiripun laskeutumista alkaa loppua kohden odottaa jo harmillisen paljon.