Luihin ja ytimiin valkokangas

Jacques Audiard muistetaan kiitetystä Profeetta-elokuvastaan muutaman vuoden takaa. Väkevässä vankiladraamassa nuorukainen kasvoi paatuneeksi rikolliseksi. Nyt Audiardin Luihin ja ytimiin kertoo äkkiseltään epätodennäköisen rakkaustarinan, jossa vakavaan onnettomuuteen joutuva valaankouluttaja Stéphanie (Marion Cotillard) ja siskonsa Annan (Corinne Masiero) luokse poikansa kanssa asettuva nyrkkeilijä ja ovimies Ali (Matthias Schoenaerts) kohtaavat.

Ali on karkea mies, joka elokuvan alussa näyttää huolehtivan pojastaan parhaansa mukaan olosuhteista huolimatta. Paikalleen asettumisen ja erilaisten laillisten ja laittomien bisnesten myötä poika unohtuu, tai näyttää olevan Alille pelkkä rasite. Tällainen surkea vanhemmuus on sydäntä särkevää, ja Alista onkin pitkään vaikea pitää. Viisivuotias lapsi on muutenkin koko ikänsä ollut lähinnä muiden tiellä tai hyötyjuhtana, näin annetaan ymmärtää. Alin ajattelemattomat toimet aiheuttavat lopulta yllättävää haittaa tämän siskolle tuhoten loputkin sisarussuhteen rippeistä. Pienen pojan kohtalo riipaisee taas, kun Anna on ollut ainoa, joka lapsesta näyttää välittäneen. Ali ei mieti, hän toimii.

Stéphanien elämä taas näyttää onnettomuudesta johtuvan vammautumisen myötä pysähtyvän. Vähitellen hän löytää rakkaan elementtinsä veden kautta voimaa ja elämänhalunsa uudelleen, ja tähän Alillakin on osuutensa. Miten vammaisen rakkaus- ja seksielämä oikein luonnistuvat, kysyy elokuva. Hyvin näyttää sujuvan.

Aurinkoisen eteläranskalaisen rantakaupungin säihke ja nuhjuisesti varjossa elävien ihmisten elämä ovat kuin eri maailmoista. Ali, kuten Stéphaniekin, välttävät jyrkät moraaliset rajanvedot tehden näin elokuvasta kiintoisan. Nyrkkeilyotteluiden järjestäminen alun epäröinnin jälkeen ja onnistuneen kokemuksen jakaminen kasvattavat kaksikosta voimanpesän. Cotillard tekee uskomattoman hienon roolin Stéphaniena, jonka ryhti näyttää kohoavan sekä jokaisen vastoinkäymisen että voiton myötä. Itseluottamus on järjettömän seksikästä. Cotillardin amputoidut jalat ovat muuten teknisesti todella taiten tehty.

Alin havahtuminen isyyteen järkyttävän tapahtuman kautta elokuvan loppupuolella on hienoisesti päälle liimatun tuntuinen. Ikään kuin Audiard ei olisi muuten osannut päättää elokuvaa tyydyttävästi. Kyynisyyteen kyllästyneille usko paremmasta on silti tarpeen. Minä ainakin tarvitsen sitä toisinaan.

Vaikka vesipuistossa vankina elävien valaiden maailmaan ei ajallisesti juuri paneuduta, ei elokuvan alkupuolen kohtausta voi unohtaa. Puhuttelevan äänen ja kuvan muodostaman liikkeen myötä saa tuta sen, millaiseen hyökytykseen nämä isot ja upeat, joskin arvaamattomat nisäkkäät valjastetaan. Metaforan vammautumisen ja altaassa vankina olemisen väliltä voi poimia ken haluaa.